sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Synkkä Syysunelma 2016, 21.10.2016

Pyöräilykausi näytti päättyneen Taivassalon ajeluun, kun syyskuussa pieni sairastelu työkiireineen johti motivaatiopuutteeseen. Lokakuun alussa seurasta tuli kuitenkin kyselyä saisimmeko kasaan porukan Synkkään Syysunelmaan (ex Mammuttimarssi), ja jostain syystä homma alkoi kiinnostaa. Pyörät oli otettava esille ja kahdessa viikossa löydettävä uinuva pyöräilijä. Alkuun näytti (ja tuntui) pahalta, mutta jotain pohjia kai on, kun jonkinlainen siedettävä suoritustaso kuitenkin palautui tuossa ajassa.
Pientä oikomista rastille 24.
Saimme lopulta kasaan kolmen hengen porukan ja ilmoittauduimme 100 km pyöräsarjaan (joukkueet Kymijoen Kyynel 1, 2 ja 4). Tarjolla oli sarjat 50, 100 ja 160 km sekä juosten että pyörällä. Aikarajat pitemmillä matkoilla olivat molempiin sarjoihin 24 ja 30 tuntia. Matkat oli mitattu semiaggressiivisen juoksijan reittivalintoja pitkin. Idea 100 km matkalla oli kiertää 26 rastia oikeassa järjestyksessä rastin numero 6 sisältäessä uintitehtävän. Järjestäjä julkaisi ainoastaan rastien koordinaatit, muu jäi osallistujien varaan. Syyskelin lisäksi maustetta hommaan tuo starttiaika, joka oli klo 20:00.
Markku ja Sanna kantoivat päävastuun karttavalmisteluista ja reittisuunnittelusta. Itse olen ollut sitä mieltä, että maastopyöräily on parhaimmillaan silloin, kun katse on luotuna tiukasti kolme metriä eturenkaan eteen eikä reitiltä pysty eksymään vaikka yrittäisi. Minkäänlaista kokemusta seikkailu- tai suunnistuskisoista minulla ei ollut, joten kaikki olisi uutta. Tietysti yritin olla mukana suunnittelussa, mutta parempi ehkä että ne jotka osaavat, myös tekevät. Meille sopivasta tavoiteajasta ei oikein ollut ensikertalaisina tietoa, mutta ajomatkalla paikan päälle tuntui aika luontevasti syntyvän konsensus siitä, että 12 tuntia voisi olla aika lähellä todellisuutta.
Paikan päällä säädettiin 1,5 tuntia ja ryhmityttiin lähtöalueelle kuuntelemaan nokkahuilukonsertti. Tämän jälkeen matkaan n. 50 muun eri matkoja ajavan pyöräilijän kanssa. Rastille 1 ajettiin letkassa hyvinkin reipasta vauhtia pehmoista hiekkatietä pitkin. Joku rohkea käytti tässä myös ensimmäisen oikomismahdollisuuden. Ainakaan aikaa tuossa eivät säästäneet, mutta fiilikseen varmasti pääsi. Rasti 2 löytyi myös letka-ajelun ansiosta nopeasti. Tuolla pätkällä kuitenkin ehdin vähän ihmetellä, että kuinka porukka tunnistaa oikean pikkutieristeyksen ihan reippaassa vauhdissa ja säkkipimeässä. Rasti 3 olikin jo retkeilyreitillä ja vaati maastopyöräilyä. Eikä oikea polunalku löytynyt ihan ensiyrityksellä. Rastille 4 teimme sitten muista poikkeavan reittivalinnan: ajoimme vitoselle ja haimme nelosen jalan, sillä muuten olisi pitänyt työntää pyöriä metsässä yli 500 metriä. Tämä korvattiin nyt parin kilometrin jalkapatikalla. Ratkaisu oli selvästi hermoja säästävä, mutta GPS-seuranta näytti, että takkiin kyllä tuli ajallisesti aika reilusti. ”Juostessa” tuli tosin mukavan lämmin. Rasti 5 olikin sitten helppo, ja siitä oli lyhyehkö tiesiirtymä uimaan rastille 6. Karhusolan Tiukunen odotti meitä perillä märkäpuvussa ja pyysi kauniisti riisumaan. Itselläni kävi tuuri, kun sain vielä kuivat pelastusliivit. Tuonelan joutsen odotti silitystä 5 m laiturin päästä. Matka sinne meni hyvin nopeasti, mutta paluumatka laiturille tuntuikin jo aika pitkältä. Ylös noustessa 2-asteinen ilma ei tuntunut enää pahalta. Kuten ei myöskään järjestäjän tarjoama grillimakkara nuotiolla.
Täydessä vauhdissa leveällä hiekkatiellä jossain rastin 11 tienoilla.
Matkaa oli kuitenkin jatkettava. Rastille 7 piti taas vähän jalkasuunnistaakin, mutta se löytyi Sannan ansiosta helposti supasta. Rasti 8:kin löytyi sujuvasti, vaikka matkalla piti metsätieristeyksessä vähän pohtia. Rastilla onnistuimme myös auttamaan kaveria, joka oli etsinyt sitä n. 10 minuuttia. Me löysimme sen heti, vaikka järjestäjän tulkinta hiidenkirnusta olikin aika lavea. Tällä rastilla 160 km jalkamiesten kärki myös sai meidät kiinni. Seuraaville rasteille saavuimmekin heidän kanssaan tasatahtia. Rasteille 9 ja 10 ajoimme leveämpää tietä kiertoreittiä, sillä emme halunneet riskeerata. Varmasti meille oikea valinta, mutta osaavammat oikaisivat aika reilusti. Matkalla rastille 11 pidimme ensimmäisen pizzatauon, jonka aikana pari joukkuetta meni ohitse. Samalla pätkällä oli myös pieni erimielisyys rastin sijainnista, joka itsessään oli hyvin selkeä. Tällä kertaa suurpiirteisempi kartanlukutapa oli se oikea. Seuraava rastiväli oli helppo siirtymä, mutta loppu tarjosi taas pienen lämmitelyn, kun rasti oli metsämäen päällä. Rastille 13 ajettiin jälleen metsäteitä ja mäkiä, sekä koitettiin pysyä kärryillä risteyksistä. Siirtymä rastille 14 oli todella pitkä meidän reittiämme; oikojat säästivät reilusti aikaa. Rasti löytyi tutulla varmuudella pienen metsärämpimisen jälkeen lammen rannasta. Metsässä vilkkuvat muut valot tietysti aina vähän auttavat. Rasti 15 oli suhteellisen lähellä ja helppo, mutta matkan mäet alkoivat jo tuntua. Läheisellä rastilla 16 kartanolla puolestaan oli järjestäjän tarjoama vesipiste, jota hyödynsimme ruokailun ohessa.
Rasti 17 oli taas lähellä. Löysimme sen rautaisella osaamisellamme helposti (= hyvä tuuri ja toinen joukkue), mutta ymmärrän hyvin, että joku tuon etsimiseen hiekkakuopasta käytti ihan reilusti aikaa. Metsähiekkatie rastille 18 (Kiikalan lentokentän lähellä) oli aika pehmeä, mutta matka taittui mukavasti. Rasti itsessään oli helppo, etenkin kun juoksusarjan kärki ilmestyi juuri sopivasti luoksemme pieneltä polulta, joka vei suoraan rastille. Miten nuo suunnistajat oikeasti löytävät nämä polut?
Tässä vaiheessa matkaa oli takana 8 tuntia ja tankovalo alkoi indikoimaan punaista, joten vihdoinkin pääsi vaihtamaan ensimmäiset akut. Hyvä näin, sillä rasti 19 Kultalammella olikin seikkailu. Rastin lähestymiseen Sanna otti suoremman ja ehkä haastavamman reitin, Markun kanssa menimme (ennakolta) CX-ystävällisempää kiertopolkua. Meidän polkumme käytännössä hävisi pois ja vaikka juoksukärki taas antoi rastivinkin, niin olimme vähän hukassa. Sanna löytyi kuitenkin läheltä valojen perusteella ja poimimme rastin. Rastilta poistumiseen meillä oli selkeä ennakkosuunitelma, mutta olimme Markun kanssa tulleet rastille aika erikoisesta suunnasta, joten oikea lähtösuunta ei ollut oikein selvillä. Riittävän pitkän arpomisen jälkeen oikea suunta ja polku kuitenkin löytyi. GPS-seuranta taas jälkikäteen vähän lohdutti, sillä samanaikaisesti toinenkin joukkue oli hukassa samalla rastilla ja vielä paljon pahemmin.
Polkupätkä rastilta 19 pois oli aika hankala ajaa pimeässä, mutta tielle päästyämme siirtymä rastille 20 oli aika sujuva (vaikka itse olin taas risteysten kanssa aika hukassa). Jälkiviisaana rastin 19 kanssa olisi voinut toimia paljon fiksummin. Kai se on vain kokemus ja tuntuma, joiden perusteella osaa päättää oikein, kannattaako joskus oikoa vai kiertää. Rastin 20 jälkeen oli taas (viimeinen) pizzatauko. Lisäenergia taisi tulla vähän myöhässä, sillä väsymys iski päälle porukkaan. Tilannetta ei helpottanut se, että vaikka nyt päästiin ajamaan useampi kilometri asfalttia tutuissa maisemissa, niin vastatuuli / viima oli aika ikävä. Kaiken tämän pohjalta rastille 21 mennessä teimme kunnollisen suunnistusvirheen. Lisämatkaa ei nyt kauhean paljoa tullut, mutta virhe oli hyvin typerä. Eli väsytti. Rastille 22 pääsimme kuitenkin taas sujuvasti 160-juoksukärjen kanssa viimeiset pari sataa metriä samaa matkaa. Taas jatkaessamme teimme ensimmäisen oikean oikaisun metsän läpi pyörien kanssa. Hyvin meni (100 metriä) ja matka jatkui. Matkalla rastille 23 oli taas ihan konkreettista hyötyä siitä etten ollut yksin. Olin taitellut kartan typerästi, ja olisin ajanut suoraan rastille 24. Kun minut taas autettiin kartalle, oli 23 aika selkeässä paikassa. Rastille 24 mennessä päästiin taas oikaisemaan metsämäen yli. Onneksi täällä meni jokin poluntapainen; lisäksi aiemmin kulkeneiden jäljet auttoivat. Rasti itsessään löytyi mukavasti mutta oli ilmeisesti riittävän hämäävä, sillä matkalla näkyi metsässä etsiviä valoja aika reilusti väärässä paikassa.
Valjennut aamu viimeisellä rastilla. Ei tunnu missään.
Rastilta 24 alkoikin sitten ”loppukiri”. Vauhti pysyi siis rauhallisena, mutta loppu alkoi jo häämöttää. Jaksaminenkin parani selvästi. Rasti 25 oli suhteellisen selkeässä paikassa korkean jalkaisin kiivettävän mäen päällä, mutta olin piirtänyt omaan karttaani reitin sopivan huolimattomasti, joten en ollut rastia lähestyttäessä tai sen vieressä ollenkaan kartalla. Rasti 26 olikin enää nautiskelua, kun sai vielä uudestaan kiivetä toisen kallioisen mäen päälle.
Maaliin tulimme n. 130 km ajaneena juuri alle 13 tunnin, mikä oli yllättävän lähellä ummikkona veikkailtua 12 tuntia. Vertailun vuoksi tietysti 100 km pyöräkärjen aika oli 9:33 ja 160 km kärjen 11:41. Vaikka aikaa meni ihan reilusti, niin sijoitus omassa sarjassamme oli n. puolivälissä, joten sijoituksellisestikin suoritus oli lopulta varsin ok (vaikkei nyt mitään sijoituksia edes haettu). Satasen juoksukärki tuli maaliin n. puoli tuntia meidän jälkeemme ja 160 km juoksun voittoaika oli 21 tuntia. (Tulokset: https://www.dropbox.com/s/uy4m7d96hltuc0i/Synkkis_tulokset_2016.pdf?dl=0). Jos ajasta jotain huonoa pitää todeta, niin olisi ollut kiva olla maalissa pimeällä, kun lähtökin tapahtui pimeässä.
Tapahtumasta jäi siis kaikin puolin hieno fiilis. Valvottu yö tietysti pyöristää vähän muistikuvia, mutta hauskaahan tuo on. Keli oli käytännössä niin hyvä kuin lokakuun lopussa vain voi olla: pari astetta lämmintä ja maasto oli rutikuiva. Oli täysin liioittelua kiusata XC-täpäriä virittämällä siihen lokasuojat. Mutta teen sen silti uudestaan, jos tällaiseen eksyn: 12 tuntia takapuoli märkänä ei juuri houkuta. Olisihan tämä tietysti muutenkin ihan erilainen yö, jos vettä tulisi tai olisi 8 astetta pakkasta.
Huh... Tulipa pitkästi tekstiä, mutta minkäs teet. Homma vain on niin mukava pikakelata läpi. (GPS-pikakelaus: http://www.tulospalvelu.fi/gps/2016synkkis/?v=m3)

 

Muistilista itselleni ensi vuoteen:

  • Pukeutuminen oli täydellinen
  • Merinovilla-alusasu (uintiin saakka puuvillapaita), päällä pyöräily-t-paita
  • Lyhyet pyöräilybibsit tuomassa pehmusteen
  • Gore-tex kuorihousut
  • Ohut softshell-takki
  • Gore-tex maiharit (Kultalähteellä kiitin itseäni, vaikka lukoista jouduinkin siis luopumaan)
  • Buffia päässä ja kaulassa
  • Softshell-sormikkaat

Muuta mainittavaa

  • Reittisuunnitteluun pitää käyttää kunnolla aikaa. Ja rasteista pitää olla tarkat lähetsymiskartat ja/tai -ohjeet. Nyt oli hyvä valmistautuminen porukan osalta, mutta itse olin mm. huolimaton.
  • Tuskin opin suunnistamaan seuraavaksi kerraksi, joten sopivaa aggressiivisuutta voisi reittiin hakea, mutta ei liioitellen. Itsekseni en pääse reittiä maaliin.
  • Teiden nimistä voi olla apua.
  • Akkuja oli jopa liikaa: Fenix BC30 on hyvin säästeliäs täystehoa himmeämmällä. Kypärävaloa voi muuten vain säästellä.
  • Kypärävalon akun voisi asentaa siten, ettei akkua tarvitse aina irroitaa kun ottaa repun selästä...
  • Syötävää tarvitsee pitkään suoritukseen. Jos aikaa pitää hakea, niin voinee syödä kerralla enemmän ja nopeammin.
  • Matalan sykkeen touhussa ei juuri geelejä viitsinyt käyttää.
  • Lämpö pysyy hyvin yllä, jos sopivin välein järjestää itselleen vähän rämpimistä.
  • Karttateline on pakollinen. Lisäksi olisi hyvä olla valo, jolla karttaa on näppärä lukea.


sunnuntai 28. elokuuta 2016

MTB Green Race, SM, 27.8.2016

Mielakan MTB-sprintti meni ohi ressun takia ja MTB-Jotos piti skipata ajankäytöllisistä syistä. Näytti jo siltä, että kisataukoa tulee enempi, mutta 27.8 järjestettiin Taivassalossa MTB Green Race, joka oli samalla SM-kisa. Päiväreissuun oli mahdollisuus ja koska keli oli kohdallaan, niin mikäpä siinä. SM-luokkaan ei tällä aikataululla (ja ehkä kunnollakaan) ollut asiaa, mutta XCM-cupin startti oli samaan aikaan ja käytännössä siis sama asia.
SM-kisan arvoinen maali.
Ennakkoon tiesin vain että reitti on vaativa ja aikaa menee; kärjen aika olisi n. 3,5 h. Reittiin kuului 6 km starttilooppi sekä neljä 15 kilometrin kierrosta. En juurikaan ehtinyt reittiin tutustua, mutta kiviä tuntui olevan ja merkkaus näytti erinomaiselta.
Startissa jäin tietoisesti vähän taaemmas, sillä halusin ottaa alun rauhassa ja tutustua reittiin. Jos aikaa menisi reilusti päälle neljä tuntia, niin paikkansa ehtisi kyllä löytää. Starttiloopin muutaman kilometrin hiekkatieajelu ei juuri ihmeelliseltä tuntunut ja varsinaista kierrosta edeltävälle parin kilometrin polkupätkälle mentiin nätisti koko porukan jonossa. Rakoilu alkoi tietysti heti, sillä polulle oli kyllä kiviä ja lyhyitä nousuntöppyröitä ripoteltu. Varsinaisen kierroksen alkaessa kärki oli tottakai mennyt, mutta porukka oli vielä aika iso.
Aika pian kierroksella selvisi, että tänään riittäisi jumppaa. Perinteistä neulaspolkua ei ollut lainkaan, vaan kiviä, juuria, mutkia, nousuja ja laskuja. Varsinaisia mäkiä ei ollut, mutta eipä niitä osannut kaivata. Polku oli ”märän kuiva”, eli pääsääntöisesti kuiva, mutta tietty perusmärkyys polulla liukastutti paikkoja. Vauhti ei ekalla kierroksella tuntunut erityisen kovalta, mutta sykkeet huitelivat taivaissa. Se tietysti vähän huolestutti pitkää päivää silmällä pitäen. Kierroksen loppupuoliskon muutaman kilometrin tiepätkä tuntui ihan hyvältä, mutta sykkeet olivat edelleen ihan liian korkealla.
Toiselle kierrokselle lähdin n. seitsemän hengen porukassa. Heti alusta asti ajaminen tuntui vähän paremmalta. Ensimmäisellä kierroksella ajo oli ollut todella tökkivää, kun isommassa porukassa joku töpeksii aina, minä itse muiden mukana. Nyt oli paljon rennompi ajaa; sykkeet ehkä vähän laskivat ja viimeksi tökkineet paikat menivät ajamalla. Kierroksen alkuosalla huomasin, että muu porukka oli yllättäen jäänyt jälkeen ja sain ajella aika rauhassa. Ajoin jonkun edellä menneen kiinni ja koitin nauttia poluista (niin... tykkään ”kovaa” ajamisesta, eikä max. 10 km/h -polku oikein sitä ole. En vaan osaa). Kierroksen toisella puolikkaalla olin jopa hyödyksi, kun rengasrikon kärsinyt kuski tarvitsi apua venttiilin avaamiseen.
Kolmas kierros alkoi ihan siedettävällä fiiliksellä. Väsytti, mutta kisan jälkimmäinen puolikas tuntui ihan realistiselta ajettavalta. Edellä oli näkynyt jossain vaiheessa vilaus sinistä, joten vaikka ajelin itsekseni, niin jotain toivoa ajoseurasta oli. Jossain n. 6 km tienoilla sain kaksi kaveria edeltä näkyviin ja fiilis nousi. Tunnelma myös laski nopeasti, sillä juuri kun oli pääsemässä heidän kantaansa, niin pehmeä kallio kutsui vastustamattomasti. En ottanut tarpeeksi huolellisesti kalliolta tiputusta, vaan tangon yli oli mentävä. Nopeasti selvisi, että kunnon kolhuja ei tullut, joten matka jatkui. Tästä meni n. puoli minuuttia, niin Henri Ojala tuli kierroksella ohi. Meno oli aika vakuuttavan näköistä, hänelle tuo ei ollut 10 km/h-polku. Takaa tuli myös enempi itseäni vastaan ajava kaveri ohi, joka sai näppärästi hiekkatielle mennessä edellä menneet siniset paidat kiinni. Itse sain sooloilla hiekkatien.
Veikkaus 1: Kuva on 2. kierrokselta. Veikkaus 2: Kuva on aika tarkkaan siitä, missä kyvyt loppuivat ihan konkeettisesti 3. kierroksella. (Kuva: Samu Laine)
Kilpailuohjeen mukaan reitti menisi kiinni puoli tuntia voittajan maaliintulon jälkeen. Tiesin, että tuohon aikarajaan ehtisin helposti, joten neljäs kierros vielä kutsuisi varvauksesta huolimatta. Säästelin siis vielä voimia, vaikka jotenkin epäilin, että kisa saattaisi loppua seuraavaan maalilinjan ylitykseen. Kierroksen lopussa sain vielä ohitellakin joitain kavereita, vaikka heidän sarjansa jäikin mysteeriksi. Ja niinhän siinä kävi, että kun ylitin maalilinjan, niin sivuunhan siitä ohjattiin. Ihmeellistä oli se, että vähän perässä tullut SM-sarjan kaveri pistettiin jatkamaan ajoa. Vaikka tietysti oli helpottavaa lopettaa reiluun 50 kilometriin, niin silti harmitti. Paukkuja olisi vielä ollut jäljellä ja ajamaanhan tänne oltiin tultu – ja olin vähintäänkin reilusti ohjeen aikarajoissa (alle 10 min Ojalasta).
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä neljännestä kierroksesta olisi tullut. SM-puolella tuli sippaamisia ja nousuja. Viimeinen kierros olisi varmasti ollut ”ikävä”, mutta haluan kuvitella, että hyvin-seois-menny, Ajohan kulki oikeasti aika huonosti, mutta tuohon maastoon olen ihan suht tyytyväinen suoritukseen. Kellon mukaan 1. ja 2 kierros menivät samaan vauhtia ja kolmannella meni pari minuuttia pidempään.
Loppusijoitus jäi vähän avoimeksi, kun SM-lähtijöitä ja cup-kisaajia kohdeltiin eri tavoin. Cup-lähtijöistä olin neljäs, mutta edellä ovat kai sitten kaikki SM-lähdön 18 maalinntulijaa (M /yleinen).
Ratanahan Taivassalo on todella upea; kaikesta näkee, että vaivaa on nähty. Minulle tuo on kuitenkin sen verran vaikea, että sateella ei ole tuohon metsään asiaa. Mutta jos ensi vuonna paistaa aurinko, niin ehkä voisi kokeilla, jos saisia ajaa koko matkan...

Finlandia MTB, 14.8.2016

Finlandiaan en varsinaisesti ollut menossa, kun edellinen viikonloppu oli aika täysi. Kisa kuitenkin on naapurissa, luvattu vesisade oli peruttu ja sunnuntai oli tyhjä. Messilään mars. Paikan päällä vielä arvoin puolikkaan ja koko matkan välillä, mutta raksi päätyi kuitenkin täydelle matkalle. Pian tuo alkoi vähän epäilyttää kun kuulin, että reittiä oli selkeästi muutettu (=vaikeutettu) aiemmasta. Viime vuonnahan oma suoritus jäi alle viiteen kilometriin, ja sitä ennen kävin kolmisen vuotta sitten ajamassa täyden matkan. Silloin kyse oli lähinnä pururata- ja polkukaahailusta parilla kunnon nousulla.
Olympiarenkaat maastokisan maalialueella nostavat tunnelmaa.
Täysi matka muodostuu kahdesta n. 36 km kierroksesta. Starttiin alkoi paistaa aurinko, ja siitä (?) innostuneena päätin lähteä suhteellisen reippaasti ajamaan. Ensimmäisen 10 kilometrin aikana selvisi kaksi asiaa: 1) reittiin oltiin lisätty paljon keskinopeaa (tai keskivaikeaa) polkua, ja 2) satula olisi pitänyt kiristää. Polkujen rytinässä satula siis löystyi eikä lopulta ollut kiinni tolpassa juuri lainkaan. Kierroksen puolivälin nurkilla ajoin suht hyvässä porukassa, mutta oli pakko luovuttaa ja pistää pyörä sivuun kiristystä varten.
Monitoimityökalu oli kuitenkin huono kapistus uuteen satula+tolppa -yhdistelmään. Vaikka sopiva avain tietysti löytyi, ei työkalu mahtunut pyörimään tolppaa vasten. Kirosin jo Finlandia-tuuriani, mutta poishan tuolta oli päästävä, joten tähtäsin seuraavaan huoltoon / maaliin kyselemään kunnollista työkalua. Kun lähdin liikkeelle, tuli sopivasti takaa tuttu kaveri, josta sai hyvin ajoseuraa. Varsinainen ajaminen ei kovin herkkua kuitenkaan ollut, kun satulalle ei uskaltanut juuri varata, ettei hiilikuitu kolise tai murru rikki. Eikä huollossakaan ollut työkaluja.
Maalialue tuli kuitenkin lopulta vastaan. Sieltäkään ei oikeita työkaluja löytynyt, mutta onneksi avuliaita riitti, ja toinen paikalta löytynyt monitoimityökalu mahtui kuin mahtuikin pyörimään. Satula saatiin kiinni ja matka jatkui (vaikka toimitsija kävikin säätämisen ja ihmettelyn ohessa kyselemässä viekoittelevasti että ”keskeytätkö”). Data kertoi, että säätämiseen reitillä ja maalissa meni n. 7 minuuttia.
Ensimmäinen kierros oli siis ollut aika rankka; osin satulan ja osin muuttuneen reitin takia. Toisen kierroksen ensimmäisen kolmanneksen aikana ei sitten näkynyt ketään, ja homma tuntui menevän ajeluksi. Onneksi kuitenkin kohta edessä näkyi väriä, ja ajaminen alkoi taas maistua. Sain satulasäädöissä karanneita ajokavereita muutaman kiinni – kovin helppoa ei siis ollut muillakaan. Kierroksen viimeisellä kolmanneksella sain vähän ”tuntumaa” eri lajeihin: Vaikka maailmantason pyöräsuunnistaja ei ehkä ole ihan kotonaan kivikko-juurakossa (jäykkäperällä), niin hiekkapohjalla ja kunnollisessa ylämäessä ei minulla ole juuri näille kavereille jakoa...
Maaliin tulin loppunousujen jälkeen ihan riittävän väsyneenä; nyt oli se ajanut olo. Viimeiset nousut olin tosin ajanut täysin omassa seurassa, joten kovin puristus ehkä jäi pois. Loppusijoitus 17. vähän päälle 4 tunnin ajalla on ihan ok, kun huomioi, että virolaisia oli paikalla iladuttavan paljon. Toisaalta tuo neljän tunnin reitti pistää kyllä ymmärtämään, miksi täydellä matkalla oli niin paljon keskeyttäjiä ja puolikkaalla niin paljon osallistujia. Itselleni sekä reitti että kisa kokonaisuutena oli ihan ok, etenkin kun aurinko paistoi lähes koko kisan 10 minuutin sadekuuroa lukuun ottamatta. Se on jotenkin hienoa kun pystyy noin pitkän setin ajamaan ilman kramppeja. Mutta jos Finlandia tästä vielä ajallisesti pitenee (tai sataa vettä), niin kyllä puolikas minuakin houkuttaa...

tiistai 9. elokuuta 2016

Imatra MTB, 7.8.2016

Lauantain Jämin jälkeen Imatralla ajettiin sunnuntaina maracupin kisa. Aikaisempina vuosina on kovasti tehnyt mieli Imatralla käydä, ja nyt kun kalenterissa sille oli tilaisuus, niin pitihän se lähteä. Ennen ilmoittautumista piti vain päättää, että lähdenkö cupin kisaan ajamaan 60 km suhteellisen rauhallisesti, vaiko puolikkaalle ajamaan ns. täysillä. Koska kuitenkin on kivempi ajaa kovaa, eikä Jämin jälkeen tuohon varmaan paukkuja olisi kolmeksi tunniksi, niin päädyin lyhyelle matkalle.
Odotellessa. Edustusasu ei ehtinyt eilisestä kuivua. (Kuva: Jaana Hokkanen)
Reitistä minulla ei ollut mitään käsitystä, mutta starttialueen puheista osasin odottaa nopeatempoista kisaa. Lähtö olikin reipas, ja alun ulkoilureittipitoinen 5 km mentiin aika vauhdikkaasti. Eikä vauhti erityisemmin laskenut seuraavien viiden kilometrin poluille. Reitti oli melkoista ylös-alas -menoa, joten sekin varmaan teki menosta kovatempoista. 10 km kohdalla takavaihteet alkoivat rutisemaan, eikä vaihde pysynyt oikein päällä. Seuraavat 5 km menivät lähinnä toivomiseen, ettei tarvitse pysähtyä. Sijoituksesta ei ollut oikein käsitystä, kun lyhyen ja pitkän matkan kuskeja ei erottanut toisistaan. Arvelin kuitenkin olevani kärkiviisikossa tässä vaiheessa.
15 kilometrissä kisakeskuksen kohdalla vaihteet korjasivat itse itsensä, ja pystyin taas keskittymään ajamaan. Nyt alkoi tosin vauhtikin jo vähän puuskututtamaan. Kohta tuo kasassa ollut n. 5 hengen porukka saapui lyhyelle mutapätkälle, missä porukassa ollut Imatran kaveri huitaisi vauhdilla kärkeen. Selvästi kaveri tiesi mitä teki, sillä mutapätkän jälkeen alkoi tekninen ylämäkipolku, joka oli vaikea. Eihän tuo teknisesti mikään mahdoton ole, mutta kun polkua ei tunne lainkaan ja ei ole täyttä luottoa omaan jaksamiseen ja vaihteisiin, niin olipa kamala muutaman sadan metrin ajosuoritus. Ja olihan se polku vähän pintaliukaskin...=)
Porukka siis hajosi polulla, mutta sain polun päättäneessä nousussa pari edeltä jo hävinnyttä kaveria napattua taas kiinni. Vähän matkan päästä toisella polkupätkällä he kuitenkin karkasivat, kun pääsivät sujuvasti ohi hitaammasta kaverista, jonka perään itse jäin hetkeksi (ihan saamattomuuttani kylläkin). Hetken lepuuttelun jälkeen sain taas itseäni niskasta kiinni, ja ajo jatkui. Kunnes se päättyi 25 km huollon jälkeiseen alamäkeen, kun litkut suihkusivat eturenkaasta.
Pikainen laskutoimitus kertoi, että vaikka ärsytti, niin olisi nopeampaa laittaa sisuri, kuin taluttaa maaliin. Kuuden minuutin sähläämisen jälkeen (juu, nyt pumppu vaihtuu kapseleihin) matka jatkui. Hetken päästä sain yhden 4-5 hengen letkan kiinni ja ajelin tuossa porukassa viimeiselle polkupätkälle. Polulle menin kärkeen ja ajoin minkä ihmeellisen tuntuisella eturenkaalla uskalsin. Nyt jaksoin jopa runtata viimeiseen nousuntöppyrään ja edellä menevä tuli näkyviin, mutta maalisuora oli valitettavan lyhyt.
Loppusijoitus oli 8., mikä tuntuu ihan ok:lta. Hauskaa oli huomata, että vaikka ajo tuntui vähän raskaalta, niin tuollaisen puolitoistatuntisen pystyi kuitenkin aika reippaasti ajamaan, vaikka edellisenä päivänä tuli jalat ajettua tyhjäksi. Tosin 60:ltäkin olisi varmaan aika hyvän sijoituksen saanut, mutta kyllä vauhdissa olisi pitänyt aika lailla höllätä. Eli matkavalinta oli ihan oikea. Ensi vuonna sitten ehkä koko rahalla, kun nyt reitin tietää...

Jämi84, 6.8.2016

Tuplakisaviikonloppu takana. Tai ainakin puolitoistakisaviikonloppu.

Jämille lähtö tapahtui tänä vuonna vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Aiempina vuosina kisa on ollut hieno tapahtuma, mutta nyt tiedot ennen kisaa olivat vähän heikot. Etenkin uusittu lähtöjaottelu tuntui erikoiselta. Ensimmäiseen lähtöryhmään pääsi vain muutama kymmenen kuskia, ja naiset lähtivät vielä välissä ennen ”pääjoukkoa”. Henkinen isku oli tietenkin kova, kun en päässyt ensimmäiseen lähtöryhmään, mutta etenkin syyt tälle jaolle jäivät hämäriksi. Lähtö on kuitenkin lentokentän kiitorataa pitkin ja sen jälkeen 10 km suht leveää raittia, joten ahdasta ei ainakaan ole. Etenkin ikäluokkien kilpailu palkintosijoista olisi mahdotonta myöhemmästä startista.
Noh; itselleni lähteminen oli sikäli helppoa, että tavoitteeksi pystyi asettamaan maaliin tulon oman lähtöryhmän kärkiporukassa. Liikkeelle lähdettiin rennon reippaasti ja ensimmäisen parikymmentä kilometriä meitä oli 5-10 kuskia ketkä kävivät vetämässä ja jonkinlainen letka tuli perässä. Välikirin jälkeen kisakeskuksessa otettiin ehkä hieman lisää vauhtia ja n. 20 kuskin joukko oli kasassa. Tuolla porukalla ajettiin sähkölinjan polkuosuudelle (n.35-40km), missä kärkeen meni nuorempi kaveri ja sai revittyä porukan rikki. Itse olin onneksi heti hänen perässään, joten mukavasti säilyin ”kärjen” mukana. Polkupätkät menivät tämän jälkeen mukavaan tahtiin ja meno tuntui kovalta mutta vielä rennolta.
Hiekkatieosuuksien alkaessa n. 50 km kohdalla alettiin sitten ajamaan. Jäljellä oli n. 7 hengen porukka, ja etenkin muutaman kaverin vetovuorot olivat rajuja. Yhden (harvoista enää tässä vaiheessa) oman vetoni jälkeen meinasin tipahtaa, mutta sain vielä mäessä puristettua itseni kyytiin. Tämän jälkeen 10 km olikin minulta roikkumista. Saimme tällä pätkällä naisten kolmosen ja kakkosen kiinni, mikä osoittautui minulle hyväksi asiaksi.
65 kilometrin tienoilla alkaa viimeinen asfalttipätkä lyhyehköjen polkumäkien jälkeen. Tässä sitten kävi kylmät, kun täytyi vain seurata muiden häviämistä kaukaisuuteen. Jaloista ei vain irronnut tarpeeksi paukkuja, jotta olisin saanut polulla tulleen muutaman metrin raon umpeen, joten en enää päässyt letkan kyytiin. Tästäkin henkisestä iskusta toivuin, kun takaa tuli naisten kolmonen, jonka takarenkaaseen jäin roikkumaan. Eihän siinä herrasmiesmäinen olo ollut, kun hän pariin otteeseen viittoi minua vetämään, mutta ei vain enää irronnut. Sitä paitsi ajakoon itse palkintonsa...=)
Oikeus kuitenkin tapahtui paria kilometriä ennen maalia, kun töpeksin (mielestäni hieman ihmeellisessä) hiekkapolkukurvissa ja jalka sai pienen krampin kaatumisessa. Veturini sai siis ajaa rauhassa maaliin ja itse sain todeta, että ei; minkäänlaista puristusta loppuun ei vain löydy. Maalissa ei kuitenkaan ollut mikään loppuunajettu olo, sillä loppupätkä tuli yrityksestä huolimatta suhteellisen hitaasti.
Ennakkofiiliksistä huolimatta kisa oli taas todella hieno. Ajoporukka oli juuri oikea ja meno reipasta. Jämillä huoltopisteiden toiminta vaihtopulloineen tekee vaan edelleen vaikutuksen. Sijoitus 20. yleisessä säilyi tasan ennallaan viime vuotisesta, mutta ero kärkeen pieneni neljä minuuttia, joten pienen voiton tuossakin voi yrittämällä nähdä!


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

XCM Korkeakangas, 11.7.2016

Valkeakosken marakisa oli jo jäämässä väliin, mutta tulipa viime tipassa lähdettyä. Aika moni kuitenkin vaikutti tämän jättävän välistä, sillä osallistujamäärä ei kovin valtava ollut.  Viikon sateista huolimatta reitti oli yllättävän kuiva ja aurinko paistoi lähes koko ajan, vaikka ukkonen kulkikin läheltä ja muutama pisara tipahti. Reitti muodostui kolmesta 21 km kierroksesta ja yksi kierros kahdesta n. 10 km lenkistä, karkeasti kahdeksikon muotoinen reitti siis. Viime vuotisesta SM-kisasta matkaa oli vähän lyhennetty jättäen (onneksi) kaikkein raastavimmat paikat pois. Tällaisenaan reitti sopi minulle aika hyvin.

Matkaan lähdin Tahkon kramppien jäljiltä hieman varovaisemmin. Ensimmäisen lenkin kivisellä polkupätkällä meno oli pienessä jonossa vähän tökkivää. Lenkin lopun jyrkässä nousussa tuttu kokeneempi kaveri tuli ohi, ja ajattelin ajella hänen perässään ainakin puolimatkaan, koska vauhti olisi luultavasti tasaista. Ensimmäisen kierroksen toisella lenkillä meitä oli n. neljän hengen porukka ja vauhi tuntui hyvältä, joskin hieman rauhaliselta. Mutta näin jäisi paukkuja viimeiselle kierrokselle.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä tämä porukka kuitenkin hajosi, kun muut jäivät vaihtelemaan juomapulloja. Jatkoin itsekseni, ja hyvissä voimissa teknisehkö polku kulkikin lentämällä. Maasto tasoittuu kyllä kummasti, jos vain jaksaa pitää vauhtia. Ajoin pari kaveria kiinni nousussa ennen toista lenkkiä, josta tulikin sitten kohtalaisen tuskainen. Olin selvästi innostunut liikaa toisen kierroksen alkupuoliskolla sillä 30-40 km väli ei meinannut kulkea lainkaan, vaikka ajelin porukan mukana.


Laskettelurinteen nousussa toisella kierroksella. (Kuva Mikko Rantanen)

Kolmannelle kierrokselle lähdin vain ajatuksella päästä maaliin. Edellä ajoi kolme kaveria, mutta en ottanut paineita tuossa porukassa pysymisestä vaan rauhoitin menoa. Hieman yllättäen herrat eivät kuitenkaan kadonneet horisonttiin heti, vaan pysyin suurin piirtein perässä. Kivikkopolulla porukka harveni , kun meno yhdellä kaverilla lopahti ja kaksi muuta näyttivät karkaavan.  Sain heidät kuitenkin kiinni laskettelurinteen nousussa. Porukassa ajo loppui kuitenkin kisakeskuksen kohdalla, kun yksi teki pienen ajovirheen polkunousussa ja vähän jäi, enkä itse enää pysynyt edellä menneen perässä.  Viimeisellä kympillä ajettiin muutaman kymmenen metrin välein aika pitkälle kunnes loppupuoliskolla tuntui siltä, että edellä ajava kannattaa ottaa pienessä nousussa kiinni. Ajelimme sitten peräkkäin maaliin asti pääasiassa hänen vetämänään. Lopputaistoa ei saatu aikaiseksi, kun kaverilla jalat jumittivat pahasti. Onneksi ajettiin eri sarjoissa.

Tälläkään kertaa en siis onnistunut pysymään missään suunnitelmassa, mutta maalissa tuntui suhteellisen hyvältä. Ylikovaa ajamista kannattaisi ehkä yrittää välttää. Erityisen positiivista oli, ettei missään vaiheessa tuntunut mitään kramppeihin viittaavaa, ilmeisesti menneen viikon ajelut olivat kohdallaan. Sijoitus 12 kuulostaa aika hyvältä, mutta kertonee enempi osallistujamäärästä kuin kovasta ajosta.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Tahko MTB, 2.7.2016

Tahkon suhteen kävi tuuri. Kisapäivä oli lauantai, ja pyörän sain alle jo keskiviikkona. Rajamäeltä alkoi siis n. 1,5 kuukauden mittainen maastotauko, joten taaskaan ei kovin luottavaisena voinut lähteä matkaan. Takuutapaus sinänsä sujui mallikkaasti, kalenteriaikaa vaan kului odotteluineen ja lähettelyineen, lisäksi oma parin viikon lomailu hidasti asiaa.

Maisema perjantai-iltana. Uusi runko on kiva.


Jotta pelkkä pyörä ei aiheuttaisi epävarmuutta, hommasin paikan päältä uudet kengät. Muuten uusittua oli rungon lisäksi vielä gripit sekä hanskat. Perjantaina sain kuitenkin tehtyä ihan mukavat testiajot, kaikki oli siis suhteellisen valmista lauantain 60 km sisäänajoa varten.

Kisa-aamuna oli mahtava keli. Maasto oli kuiva, aurinko paistoi ja porukkaa alkoi kertyä lähtöalueelle. Otin aika hyvissä ajoin paikan siten, että näin kärkipään kuskit, mutta väliin jäi kunnioittava rako. Ja niinhän siinä kävi, että tuohon väliin ilmestyi ehkä pari sataa kuskia. Lähtö tapahtui reippaasti, mutta ulkoilureitillä vauhti olikin yllättävän rauhallista. Kaarisillalle tuli pieni sumppu ja taluttaa sai, mutta asfalttitiellä oli varmasti 150 kuskia vielä kärjen kanssa samassa vauhdissa. Ilmeisesti Vastaranta ei halunnut pitää vauhtia, eikä kellään muulla kärkikuskilla ollut intoa lähteä hurjastelemaan häntä vastaan.

Nilsiän polkupätkällä porukka sitten jonoutui ja mummonmäkeen tultiin vähän hajanaisemmissa ryhmissä. Itse olin päässyt nousemaan oikein sujuvasti sopivan tuntuiselle paikalle, ja vähän ennen Kinahmin nousua meitä oli n. 10 hengen porukka, jossa oli mukana naisten kärki. Kinahmin polulle käännyttäessä kävi mielessä, että nyt joutuu ajamalla nousemaan ylös (edessä ei näkynyt ketään), mutta polulla perä tuli vastaan heti. Tunkkaava letka antoi kuitenkin hienosti tilaa naisten ykköselle (Kanerva), joka tuli ajamalla ylös. Pääsin sopivasti hänen kyytiinsä Kinahmin poluille; toiseen huoltoon asti saikin siis nauttia aika vauhdikkaasta polkurallista.

Hiekkasuoralla Kanervalle tarjottiin suhteellisen vauhdikas peesi, ja samasta palvelusta meitä pääsi nauttimaan muutama muukin. Meno tuntui hyvältä, mutta sykkeet olivat jo aika pitkään huidelleet punaisella. Kinahmi II:lle tullessa alkoi jaloissa tuntumaan krampin oireita kummallisen aikaisessa vaiheessa. Polku nousi portaille asti ihan hyvin, mutta portaat ilmeisesti veivät loput mehut. Mäen päällä piti todeta, että jos maaliin haluaa, niin on pakko vähän höllätä. Seuraavat 15 km polkuja ja hiekkateitä olivat aika synkkiä. Aluksi takaa tuli n. 10 kaveria tipotellen ohi ja tämän jälkeen ajelin pääasiassa itsekseni. Toivoin vain ettei tulisi täyttä katkeamista, vaan pystyisin pitämään edes siedettävää vauhtia.

Asfalttitien lopulla ennen Tuulivaaran nousuja takaa tuli taas n. 10 hengen porukka, johon yritin päästä mukaan. Tässä porukassa ajoi naisten kakkonen. Ei voi puhua, että nousuissa olisi ollut erityisesti iskua, mutta ei kaikilla muillakaan ihan helppoa ollut, joten porukka vähän hajosi ja pysyin niin ja näin mukana. Tuulivaaran huollon jälkeen alkaa mielestäni upea pätkä ja siinä alkoikin taas tuntua, että hommasta selvitään. Parin kaverin kanssa ohiteltiin toisiamme ennen viimeistä huoltoa olevissa mäissä.

Viimeiseen huoltoon tulni näennäisen itsekseni ja siitä eteenpäin maali onkin lähellä. Paukut olivat aika loppu, mutta meno tuntui silti hyvältä. Juuri ennen El Grandea takaa tuli kaveri, joka musteli meidän ajelleen samassa kohti yhdessä viime vuonnakin. Ehdin todeta hänelle, että ”suht hyvin menee”, kun molempiin reisiin iski täysin yllättäen krampit. Kaveri hävisi ja takaa tuli muita. Krampit kuitenkin helpottivat muutaman sadan metrin päästä ja pystyin jatkamaan normaalisti. Nousua en kuitenkaan uskaltanut yrittää ”ylikovaa”, ettei kävisi huonosti. Grandessa muutama selkä edellä hävisi, mutta jäi muutama taaksekin. Aivan nousun päällä tuli onneksi joku takaa ohi suht reippaasti, jolloin päätin pysyä perässä. Hän päästikin minut edellä laskuihin ja laskussa sain kiinni yhden edellä menneen. Syke huiteli aivan tapissa, mutta samassa porukassa ajanut 120:läinen kannusti meitä ajamaan kilpaa maaliin. Ei olisi millään huvittanut, mutta eihän sitä voinut luovuttaa kun vasta puolimatkassa oleva heppu tsemppaa. Tämän loppukirin voitin, ja maalissa oli kyllä täysin tyhjä olo. Aika meni vähän päälle kolmen tunnin, eli tavoiteltavaa vielä jäi. Sijoituksissa oli aika tiukkaa, sillä sekä edessä että takana oli minuutin sisällä 5-10 kuskia.

Tulos oli siis kohtalaisen hyvä. Viime vuonna lähdin vähän liian hitaasti, ja tänä vuonna ehkä vähän liian kovaa. Huonolla kisa- ja maastotuntumalla täytyy olla kuitenkin todella tyytyväinen. Koneesta lähti varmasti irti kaikki mitä oli. Se jäi vähän harmittamaan, että Suunto oli lopettanut tallentamisen jo kaarisillan sähläyksessä, joten dataa ei jäänyt käteen.

Kokonaisuutena Tahkolla oli taas (tietysti) mahtava festivaalitunnelma. Kaikkien sarjojen kärjessä mentiin totta kai lujaa, mutta ehdottoman vaikutuksen teki Aki Färm 240:llä. Keskinopeus oli tasan sama kuin minulla, mutta matkaa neljä kertaa enemmän. Aivan käsittämätön suoritus!

EVOC MTB, Rajamäki, 7.5.2016

Maracuppi lähti käyntiin Rajamäeltä. Ilma oli taas upea, mutta odotukset kuitenkin sen mukaiset, että toissapäivänä ajettiin Kuusaalla. Odotukset hieman vielä putosivat, kun lämmittelyaika meni ilmoittautumisjonossa ja unohtuneen juomarepun takia juomapullosäädöissä. Luvassa olisi kaksi n. 26 km kierrosta.

Lähdössä jouduin jäämään hyvin taakse, sillä porukka oli jo ryhmittynyt kun pääsin paikalle. Saattoajon aikana ajelin omalla paikallani, ja metsään siirtyessä ohittaminen oli hankalaa. Olin myös aika epävarma omasta jaksamisestani edellisen kisan jäljiltä.

Kierroksen alkukolmanneksen ajan nousin hitaasti ylöspäin. Lyhyen teknisemmän pätkän aikana kävi selväksi, että myös ajotaidosta olisi hyötyä... Muuten reitti oli nopeaa polkua ja osin hiekkapohjaista tietä. Yhtään varsinaista polkunousua reitillä ei ole, Kuusankoskella näitä oli kuitenkin pari. Kierroksen n. puolivälin nousussa sain kiinni kolmen hengen letkan, joka eteni sopivan tuntuista vauhtia. Tässä porukassa menikin kierros loppuun. Välillä sykkeet putosivat aika alas, eli ehkä vauhtia pitäisi olla enempi.

Pullojen vaihdossa porukka hajosi, ja ajattelin hakea vähän vauhtia lisää, kun ajo tuntui turhan hyvältä. Muutaman minuutin välein eteen ilmestyikin selkiä, joita oli hauska ajaa kiinni. Kierroksen viimeisen kolmanneksen alussa jäin 40-sarjalaisen perään, kun tuntui, ettei nouseminen enää taida onnistua. Hänen kanssaan ajoinkin lopun matkan; poluilla kaveri ajoi aika reippaasti ja lyhyellä asfalttipätkällä mentiin vuorovedolla. Ja hyvä näin, koska kaveri kertoi pyöräni perän heiluvan. Maalissa huomasin, että linkun kiinnityksessä on reilusti väljää. Viimeisen reilun kilometrin kaveri pisti minut nuoremmuuttani vetämään, joten pitihän se yrittää pitää toinen takana. Tällä kertaa pysyi.

Kisa (ja reitti) oli ehdottoman hieno taas. Rohkeammin olisi pitänyt lähteä ajamaan, sillä nyt mentiin lähes lenkkisykkeillä (niinpä niin). Ajasta olisi 5-10 minuuttia ollut otettavissa suht helposti pois. Nyt vaan en uskaltanut, ja lähtöhässäkän takia pystynyt. Sijoitus oli 33., jota olisi kyllä ollut kiva parantaa. Mukavaahan se on koko ajan ohitella, mutta silloin on kyllä lähdetty liian hitaasti... Ihmeellistä kyllä, Kuusaan ajo ei juurikaan lopulta tuntunut, muuten kuin henkisesti.

Pyörän rungosta paljastui jälkiselvittelyssä väljyyden lisäksi halkeama hiilikuidussa, joten maastotaukoa on luvassa takuutapauksen verran.

Kuusankoski MTB, 5.5.2016

Upea ilma ja hyvin porukkaa. Paikalla oli mm. Länkeniltä vahva edustus ja muutama muukin kova kuski, joten ainakin kärjessä mentäisiin kovaa. Reittiin tutustumisessa selvisi, että rapa tulee lentämään. Reitti oli rytmitetty todella hienosti; karkeasti 5 km polkua, 5 km ulkoilureittiä ja 5 km taas polkua, 3 kierrosta.

Ensimmäinen kierros meni reittiä ihmetellessä. Polulta ulkoilureitille ilmestyin itsekseni, mutta puolessa välissä takaa tuli juna, mihin hyppäsin kyytiin. Meno tuntui yllättävän raskaalta kaiken aikaa. Kierroksen lopun laskussa paikallistuntemuksesta olikin hyötyä, kun letka jäi taakse. Polulla oltiin kuitenkin taas yhdessä, ja toinen kierros meni porukassa ajellessa. Herrasmiehinä annoimme päävetovastuun porukan naiselle. Toisen kierroksen aikana kulkupuolikin alkoi hieman helpottaa.

Toisen kierroksen loppulaskussa tuli taas eroa muihin, vain yksi kaveri pysyi suurin piirtein mukana. Maalissa kuulin, että ilmeisesti taempana oltiin menty laskussa kunnolla ympäri. Viimeisen kierroksen pidimme mukana pysyneen kaverin kanssa mahdollisimman reipasta vauhtia vuorovedolla. Pari kuskia ajoimme kiinni, ja loppupuolella näkyi vielä yksi selkä edessä. Loppunousussa sain tämän melkein kiinni ja ajokumppani vähän jäi. Loppulaskun jälkeen olimme edessä menneen kaverin kanssa peräkkäin, mutta minulta loppuivat paukut loppusuoralla. Sijoitus 13., joten tulos oli ihan ok tässä seurassa.

Kaikein kaikkiaan oli mahtava päivä ja pääsi ihan kisatunnelmaan, kiitokset Kuusankoskelle!