Pirkka MTB, 16.9.2018

2018 XCM SM-kilpailu ja cup-finaali Ylöjärvellä. 90 kilometrin SM-matkalle en edes haaveillut, mutta alustava fiilis oli, että 60 kilometrin cup-matkalla olisi kiva ottaa kaikki irti. Pirkan rata on teknisesti aika helppo, mutta nousuja on riittävästi osan ollessa myös mukavan ikäviä. Kunto tuntui olevan tämän kauden mittapuulla kohdallaan ja rata sekä keli (14 astetta + aurinko) suosivat. Lähtöaamuna tuntui kuitenkin jännältä kurkussa. Eihän se ole syy jättää lähtemättä, mutta automatka ei sitä täysin hoitanutkaan, vaan toi lisäksi pienen päänsäryn. Voi hitsi.

Perillä kuitenkin ajattelin, että jotain täytyy ajaa kun paikalle vaivautui, joten ilmoittauduin yhdelle kolmenkympin kierrokselle. Lähtöviivalla sitten katselin kun edeltä porukka hävisi mäkeen viisi minuuttia ennen omaa starttia. Ja sama melkein toistui omassa lähdössä. Yksi porukka lähti yllättävän kovaa ja hävisi alkunousun jälkeen. Jupisin itsekseni, mutta halusin uskoa oman ”tasaisen reippaan” tahdin toimivan pidemmän päälle. Reitti oli olemukseltaan kuiva, mutta kivet ja juuret olivat ikävän liukkaita ja kosteita. Onneksi niitä oli siedettävän vähän. Ajo kulki oloon nähden siedettävästi, ja muutamia oman matkan ohiteltaviakin onneksi löytyi. Ohittelua sai kyllä tehdä aika reippaasti kun pitemmän matkan kuskeja alkoi löytymään. Lopulta ei ollut mitään tietoa ketkä olivat milläkin matkalla.

Rantanen napsii aina vauhdikkaan näköisiä kuvia. Eipä vääristellä todellisuutta siellä putken takana. (Kuva: Mikko Rantanen)

Vauhdin ja sykkeet sain pidettyä aika korkealla, mutta olo oli kohtalaisen jumissa oleva. Sama koski ajamista, sillä renkaat tuntuivat lipsuvan koko ajan ja ylämäistä ei tullut ohiteltavien kanssa juuri mitään. Loppupuolella onnistuin jopa kippaamaan nurin käytännössä suoralla polulla. Samoin tein kolme pientä harhaanajoa, joista sai palata vähän takaisin ja jahdata taas jo kertaalleen ohitettuja. Viitisen kilometriä ennen maalia takaa tuli kovaa ohi kaveri Akilleksen vaaleassa paidassa, joka innosti roikkumaan perässä. Hyvällä vedolla vauhti vähän nousi ja sainkin pari kuskia (taas) kiinni. Ihan varma en ollut nousujen määrästä ennen maalia, mutta yhdessä onnistuin taas vähän tupeksimaan ja lopulta olin tunnistavinani viimeisen seinänousun. Siihen ei kyllä enää ollut intoa puristaa. Veivasin mäen ylös ja kiihdytin loppupätkän maaliin.

Ajo oli vauhdiltaan suhteelilisen reipasta, mutta kaikin tavoin todella tukkoisen tuntuista. Lopputuloksena oli kuitenkin 30 kilometrin kolmas sija, joten kai tuo meni kuitenkin kohtalaisesti. Valitse taistelusi.

Kotiinviemiset. Pitäähän se kuvata, kun kerrankin saa pokaalin! =)

Kauden yhteenveto

Alkukauden tuntuma kantoi koko kauden. Talven laiskottelusta johtuen kunto laahasi vähän koko ajan. Varsinaisesti tätä ei voi pitää huonona asiana, sillä intoa riitti hyvin myös syyskauteen ja ajotunteja on tullut tasaisen reilusti koko kesän ajan. Oli itse asiassa varsin mukava ajella fiiliksen mukaan ja nauttia kesästä. Viime vuonna vauhti oli kova, mutta homma lässähti jo heinäkuussa. Nyt kisoissa ja stravasegmenteillä tietysti vähän harmitti, kun ajat laahasivat kaiken aikaa. Kovien ulkotreenien tekeminen tuntui vähän hankalalta; vasta muutamat trainerivedot elo-syyskuun sateissa muistuttivat totuudesta.

Kauteen 2019 olisi tarkoitus taas saada kunto hieman koholle. Strategiana on kohtuullisen systemaattinen harjoittelu riittävällä määrällä kovia treenejä ja ilman kovin pitkiä treenitaukoja. Tuntimäärät pysynevät ennallaan, joten mitään kovin erikoista tasonnostoa ei liene luvassa. Olisi hienoa löytää sellainen suorituskyky, mikä palkitsisi kisoissa mutta ilman itsensä hyydyttämistä. Luotan siihen, että tämä pk-kesä maksaa itsensä takaisin talven ja ensi kesän aikana. Uusi pyörä (tai kaksi) olisi tietysti kiva...

Pyssymäki XCM, 1.9.2018

Messilän ”suorituksen” jälkeen ruumis ja mieli kaipasivat rangaistusta henkisestä ja fyysisestä heikkoudesta. Sopivalta rangaistukselta alkoi tuntumaan se, että istuisin päivän autossa ja kävisin ajamassa Nivalan marakisan aika lailla toisella puolella Suomea. Perjantai-illalla tein go-päätöksen, joten auto starttasi klo 6:00 lauantaina.

Ennakkoon minulla ei ollut kisasta muuta tietoa kuin se, että kyseessä olisi nopeahko reitti. Pikainen lähimaastotiedustelu paikan päällä kertoi, että 1) ainoat mäet olisivat kisakeskuksen nyppylän nouseminen pariin-kolmeen kertaan, ja 2) polut ovat kivisiä.

Siitä se lähtee!

Lähtökarsinassa oli taas sopuisan väljää kauden kääntyessä syksyksi ja Nivalan sijaitessa eteläisestä näkökulmasta ns. hevonkuusessa. Harmi sikäli, sillä reitti paljastui aika optimaaliseksi, ja kelikin oli käytännössä paras mahdollinen. Startti oli yllättävän räväkkä. Vauhti kelattiin tieosuudella neljäänkymppiin ja kärkiryhmä erkani isosta kakkosryhmästä. Siirryttäessä ”dual trackille” tipahti kakkosryhmästä kohta meidän n. 5-7 hengen porukka. Alku oli jopa hieman jännittävä, sillä reitistä ei ollut varsinaisesti mitään käsitystä, vauhti oli kova, ja jonossa edellä ajava n. renkaanmitan päässä. Homma kuitenkin eteni edellä menevään luottaen, ja kivikkopolut alkoivat. Näitä arviolta kilometrin-parin rypistyksiä riittikin sitten kisakeskuksen nousuihin saakka lyhyiden tiepätkien kanssa erinomaisesti rytmitettyinä. Nousuihin ryhmä oli karsiutunut nelihenkiseksi, ja vauhtia piti kuopiolaiskaksikko. Heti kisakeskuksen jälkeen kävikin sitten vahinko. Jätimme tuolla porukalla yhden polkulenkin ajamatta. Tämä selvisi, kun toiselle kierrokselle lähtemisen jälkeen vastaan tuli letka kovempia kuskeja, joiden olisi pitänyt olla meidän edellämme. Jatkoimme silti ajamista, koska virheen paikasta ei ollut mitään käsitystä, emmekä olleet varmoja kuka oli väärässä paikassa. Myöhemmin takaa tuli kuitenkin todellisuudessa edellämme olleita ohi, jolloin homma oli selvä.

Perussuorittamista. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Jossain määrin tietysti harmitti, että päivän kestävä autolla ajelu johtaisi pyöräilyn hylkäämiseen. Tämähän kävisi siis hyvin jutun alussa kaivatusta rangaistuksesta? No; hetkisen selän oikaisun jälkeen päätin kuitenkin ajaa maaliin kisatyyppisesti, vaikka iso osa fiilistä katosikin. Ryhmä oli tässä vaiheessa hajonnut, kun yksilöt tekivät omia ratkaisujaan. Sain siis ajella itsekseni, ja homma alkoi taas vähän ajan kuluttua lähes maistumaan. Kivipolut ovat yllättävän hauskoja kun pinta on kuiva ja ylitekniset ”ajokelvottomat” paikat puuttuvat. Toisella kierroksella tuli nautiskeltua myös aiemmin väliin jäänyt polkuosuus. Se ei ollut varsinaista ajamisen juhlaa. (10 km/h tökkimistä – ensi vuonna tämä uusi polkukin on tekeytynyt paremmaksi.)

Maalissa kilpailun johtaja oli palveluhenkinen ja lupasi kuitata eksymisen sopivalla aikasakolla. Pisteille siis päästiin ja tuloksissä komeili ajassa 10 lisäminuuttia. Sakko oli varsin maltillinen, sillä ajoaikoja GPS-jäljestä tutkailemalla selvisi, että minun vauhdillani juuri tuo lisäaika olisi mennyt 1. kierroksella täyden reitin ajamiseen. Aika on siis hyvin lähellä todellista ja varsinaisen sakon osuus on lähinnä se, että virheen selviämisen jälkeen vähän hölläiltiin ja loppurutistus jäi täysin tekemättä.

Jos kaudella 2019 on kisakunto päällä ja kelit kohdillaan, niin Nivalassa taitaa tulla käytyä. Tällä kaudella vielä cupfinaali / SM-viikonloppu. Yllättäen: jos ei sada.