Pirkka MTB, 5.10.2021

Maastokisakauden 2021 päätös Ylöjävellä (eli Tampereella) houkutteli kunnon ollessa siedettävä. Kun sääennuste tarjosi kuivaa >10-asteista auringonpaistetta, niin ei se auttanut kuin siirtää itsensä Hämeeseen. Treenituntimäärät olivat päässeet CX-järjestelyiden ja muiden syiden takia vähän putoamaan viime viikkoina, mutta koska osa treeneistä oli Neo-treenejä, saattoi kuvitella laadun paikkaavaan määrän.

Paikan päällä vaikutti hämärästi tutulta. Pieni lähilenkkeily muistutti paremmin mieleen, että molemmin puolin kisakeskusta oli Mäkeä. Ai kuinka mukavaa. No; lähtöpaikalle odottamaan (osallistujamäärä oli maltillinen mutta ok), vähän huokailua ja menoksi. Ensimmäiseen ylämäkeen en uskaltanut ihan kaikkea laittaa peliin ja vähän jäin takarenkaista, mutta seuraavissa laskuissa ja lisänousuissa sain tilanteen paikattua. Ensimmäiset 10 km menivätkin peesaillen yllättävän kovaa ja sujuvasti. Jyrkän polkunousun jälkeen meni pahasti haukkomiseksi, mutta siitäkin jotenkin selvittiin tippumatta kyydistä. Seuraava vitonen meni edelleen peesissä, mutta nyt vähän jojoillen isomman porukan takana. Lopulta porukka sai ratkaisevan eron ja meitä jäi nelisen kuskia ajamaan "omaa ajoa". Kivikkolaskuissa kiittelin itseäni, että olin vähän tiputtanut rengaspaineita ennen lähtöä, ja heti sainkin ihmetellä hassun tuntuista takarengasta. Reikähän siellä. Muutama minuutti sähläystä patruunan kanssa sai renkaan lähes pitämään, mutta matka jatkui risteyksestä pitkäksi kun keskityin renkaaseen. Reilun kilometrin pummi sähläyksen kera toi 6-7 minuuttia sakkoa, mutta vielä isompana harmina hyvästä porukasta tippumisen.

Kisakeskuksen lähestymisnousut tuntuivat sopivan pahoilta. Sain pari ohi mennyttä kiinni, mutta huomasin renkaan taas vuotavan. Toisen kierroksen alussa piti pitää pieni suhautustauko - nyt rengas tuntui pitävän kunnolla. Kierroksen alun ajelin parin kuskin kanssa, mutta polkujen kunnolla alkaessa kaverit jäivät ja ajo muuttui sooloiluksi. Meno tuntui ihan hyvältä, mutta jotenkin pieni puristus jäi puuttumaan, vaikka koitinkin pitää tavoitteena ohittaneiden metsästämisen. Lopulta ainoat, ketkä sain kiinni, olivat rengas- tai muissa säätöhommissa. Aivan loppupuolella näin nousuissa selän, mutta eipä se riittänyt. Maaliin tullessa olo oli vähän liiankin tuore, joten ehkäpä tuo meni itsekseen ajellessa vähän liian jeluksi. Todiste tästä löytyikin sykemittarista, vaikka ihan ok lukemat sieltä löytyikin.

Kausi 2021 jäi aika torsoksi, mutta silti paremmaksi kuin 2020. Suorituskykyä alkoi olla vasta viimeisissä kisoissa: Pirkka oli ensimmäinen setti, missä ei tarvinnut tippaakaan huolehtia kramppien uhasta, vaikka nousuakin oli varsin mukavasti. Kesä -21 saa silti varsin hyvä arvosanan, mitä korottaa loistava alkukesän keli. Kauteen -22 olisi tarkoitus lähteä vähän erilaisella treeniohjelmalla; jännä nähdä onko vaikutus hyvä, huono vaiko pään sisässä.

Jämi84, 11.9.2021

Jokin kognitiivinen häiriö aikaansai ilmoittautumisen Jämille. Startti klo 10, joten 250km matkaan sai lähteä ns. riittävän aikaisin. Sääennuste lupasi tunhua. Silti fiilis oli aika hyvä, koska mielikuvissa Jämilla pääsee ajamaan porukassa kovaa. Reittihän on hyvin helppoa maastoa: jonkin verran polkua, mutta pääasiassa leveää uraa tai hiekkatietä. Ei tuolla silti cycloilla ajella.

Paikan päällä oli juurikin luvattua sateen-sadesumun sekoitusta ja 12 lämpöastetta. Ennen starttia ilman märkyys kuitenkin loppui, eikä maastokaan vaikuttanut mitenkään läpimärältä. Osallistuijia oli murto-osa menneiden vuosien sadoista, mutta ei viivalla yksinäiseltä tuntunut. Jämillä osallistumisjärjestelmä "pakottaa" kaikki osallistujat ikäsarjoihin, joten mieleen hiipi ajatus, että ajaisikohan tässä ihan palkinnoista. Ajatus häipyi supernopsaan kun näin osallistujalistan, missä mm. Ojala, Visuri, Sairanen ja Järvinen löytyivät samasta sarjasta.

Startti oli suhteellisen rauhallinen, n. 30 kuskin kärkiryhmä pysyi koossa kymmenisen kilometriä ja alkukilometrit mentiin 45km/h lenkkisykkeillä. Juuri ennen kilpailukeskukselle palaamista 10 kilometrin jälkeen porukka katkesi pari kuskin päästä edestä. Kukaan ei alkuun halunnut vetää väliä kiinni, mutta kun naisten sarjan kakkonen innostui aloittamaan vedon, pitihän se väli vetää loppuun kiinni. Hieman harmittavasti väli tuli kiinni juuri ennen kilpailukeskusta mistä lähtee terävät harjunousut. Niinpä veto kostautui nousuissa ja tipuin (muiden mukana pysyneiden ohessa) kärkiletkasta. Meistä muodostui 7-8 hengen kakkosletka, joka kesti n. 40 km tienolle, missä aiemmin ykkösporukasta pudonnut HHCMB:n kaveri lähti sähkölinjan polulla omille teilleen. 45 km harjunousussa tapahtui lopullinen hajoaminen, kun ylhäällä meitä oli enää neljä porukassa. Tämän jälkeen saimme kiinni pari edeltä tippunutta kaveria, mutta itsellänikin teki aika tiukkaa muutamissa polkunousuissa. Silti oli hauskaa, kun helpoilla peruspoluilla pidettiin hyvinkin reipasta tahtia.

Habaneron kuski oli välillä vilahdellut edellä ja meidänkin ryhmämme oli välillä vähän vaihtekevilla väleillä, mutta 50 km tienoilla tilanne vakiintui. Edellä mennyt hävisi lopullisesti, ja yksi kaveri putosi kyydistä. Jäljelle jäi aktiivisen oloinen Orbea-kuski ja LaPyn väreissä ajava Lux-mies. Orbea-kaveri veti aika pitkiä vetovuoroja reippaasti ja itse yritin auttaa parhaani mukaan. Jossain 60:n jälkeen LaPyn kuski veti (pyynnöstä ja reilusti) yhden vedon, mikä kostautui seuraavalla polkupätkällä, kun hän tipahti kyydistä. Loput parikymppiä ajoimme kahdestaan. Itse koitin pitää vetoni kovina ja suhteellisen lyhyinä, Orbea-mies puolestaan veti pitempään. Vauhtia on peesistä vähän paha arvioida. Kun alkoi näyttää siltä, että sijoitukset ratkotaan kahdestaan, piti pohtia taktiikka. Kaveri oli vaikuttanut selvästi kovemmalta kuskilta, joten odotukset eivät olleet korkealla. En kuitenkaan kehdannut peesailla koko loppua, vaan vedin viimeisen(/-set?) nousut n. pari kilometriä ennen maalia. Tarjosin vetopaikan vajaata kilometriä ennen maalia. Kaveri veti nätisti pienen hetken ja sen jälkeen tarjosi lyhyen nykäisyn, millä teki 10 metrin eron. On se jännä miten noin pientä koloa vain ei saa kiinni parin sadan metrin matkalla, kun ei pysty.

Maalissa olo oli hyvä. Jostain syystä kramppi pelotti 50km tienoilta saakka, mutta onneksi turhaan. Keskisyke oli aika matala, mutta se kertoo enemmän kisan luonteesta kuin siitä, ettei olisi tullut yritettyä. Sooloillut HHCMB:n kuski oli alle minuutin päässä. Jos olisi ollut hereillä tai tajuissaan, niin jälkiviisaana parivetona kaveri olisi ollut otettavissa kiinni, kun olo ei ollut lainkaan loppuunajettu. Mutta juuri tämä on Jämin hienous. Mukana on ihan oikeaa maastopyöräilyä, ja oikeilla valinnoilla pystyy ajamaan selvästi omaa tasoaan kovempaa. Normimarassa HHCMB:n kaveri on n. 10 min kovempi kuski. Tosin oli nyt ero absoluuttiseen kärkeenkin oli n. puolet perusmarasta.

Finlandia MTB, 29.8.2021

Koko kuukausi vesisadetta tai sen uhkaa (tai ainakin siltä se tuntui), mutta uskalsin silti ennakkoilmoittautua Lahden Finlandiaan. Rohkeus palkittiin kuukauden lämpimimmällä päivällä (?), mitä edelsi pari maastoa kuivattavaa ok-päivää. Kisaan oli aika rento fiilis lähteä, sillä täysmatkaa oltiin lyhennetty 72:sta reiluun 50 kilometriin joten mitään ihan overiä ei ollut luvassa. Etenkin kun Messilän pahimmat nousut oli poistettu.

Lähtökarsinassa matkan muutos näkyi kahden vuoden takaisesta tuplaantuneena kuskimääränä. Oma ennakkotaktiikka oli ”katsellaan.” Yritetään välttää turha repiminen alussa, niin ehkä selviää ilman kramppeja lopussa. Jos kuitenkin on pakko yliyrittää, niin mikäpä siinä.

Startti oli aika sopuisa, mitä edesauttoi heti vastaan tuleva seinänousu. Parin nousun jälkeen olin mielestäni polulla hyvässä paikassa, mutta tasaisella polulla mitätön kanto muistutti keskittymisen tarpeesta. Kamoja keräillessä ei onneksi kauaa mennyt. Maasto oli paikoitellen yllättävän niljakas, joten ehkä muistutus tuli hyvässä paikassa.

Ensimmäinen ~10km meni yrittäessä hitaasti tavoittaa edelle karanneita. Tulosta tuli myös hitaasti. Pitemmän ulkoilureittipätkän jälkeisessä asfalttinousussa yksittäinen Canyon-kuski päätti ottaa selät kiinni. Mukana pysyttely tuntui vähän pahalta. Loppukierros kivisine ja vähemmän kivisine polkuineen meni kuitenkin varsin hyvää vauhtia n. kolmen hengen porukassa Imatralta tutun naiskuskin vedolla, välillä edellä olevaa kolmen hengen letkaa saavuttaen ja välillä vähän jääden.

 

Mitalisti on mitalisti. Mitä siitä jos kaikki ovat.

Kuten usein käy, niin kierroksen vaihdossa tapahtui pieni uusjako. Veturi pysähtyi vaihtamaan juomapulloa ja edellä näkynyt letka oli hajonnut yksittäisiksi kuskeiksi. Alun polut tuntuivat nyt kulkevan aika mukavasti ja saavutin hiljalleen edellä näkyviä. Reilun vitosen jälkeen meistä muodostui sopuisa neljän hengen porukka. Parissa lyhyessä teknisemmässä polkunousussa jouduin kärkeen ja lopulta vähän irti muista, kun ajolinjat osuivat kohdilleen, mutta golfkentän tasaisella muut tulivat jälleen kyytiin. Luovutin vedon varsin mieluusti Scalpelia ulkoiluttavalle urheilijalle.

Messilän polkunousun jälkeen porukan kiinni ajanut naiskuski kävi kokeilemassa saisiko letkaan lisää vauhtia, mutta maksoi puristuksestaan sen hinnan, että tippui kyydistä ilmeisesti yhden muun kuskin kanssa. Scalpel-kuski kertoi tekevänsä mieluusti vetotyöt, joten soimme toisen kuskin kanssa hänelle mieluusti sen kunnian. Parissa lyhyessä polkunousussa teki aika tiukkaa, mutta teknisemmillä pätkällä sain kaverit taas kiinni. Meno tuntui lopulta jopa vähän rauhoittuvan, mitä tuki se, että kolmas kaveri päätti tehdä pienen iskun tien ylityksen siltanousuun. Tälläkin kertaa hinnaksi tuli tipahtaminen, kun kaverilta kramppasivat jalat. Scalpel-veturi nosti vähän tahtia, mutta pysyin perässä suhteellisen kivuttomasti. Lopulta yllätyin viimeisen polkupätkän ilmestyessä näkyviin. Pidin lupaukseni veturille, laitoin kaikki peliin ja jätin hänet viimeiseen nousuun. Maaliin huonolla omallatunnolla, mutta ihan ok sijoituksella (11.) ja ajalla (2:35).

Imatran kramppien jälkeen päivitetyt treenit yhdistettynä parannetun taktiikan kanssa toimivat hyvin. Suoritus oli tasapainoinen, mutta ehkä vähän varman päälle pelattu. Parasta oli saada ajaa oikeastaan koko ajan jossain porukassa. Toivottavasti syyskuun kelit vielä suosivat kisailua.

Imatra MTB, 7.8.2021

Kisakausi 2021:nkin alkua sain pantattua aika pitkään, mutta Imatralta en keksinyt mitään tekosyytä jäädä pois. Kisakuntoa ei siis käytännössä ollut, mutta kevättalvella suorituskyky oli timanttia, joten toiveena oli, että kaikkea ei oltu kesän ajeluilla siivottu pois. Sääennuste oli lupaava pilvisehkö 18 astetta ja sadetta vasta maalissa. Paikan päälle oli jotenkin kotoisan mukava saapua; selvästi oli ollut vähän ikävä itsensä kiusaamista. Imatrahan on hyvä paikka aloittaa kisaaminen, kun reitillä ei käytännössä ole lepoa lainkaan, joten pääsee kerralla asiaan.

 

Suunnitelma oli selkeä: ensimmäinen kierros ajellaan iisisti katsellen ja toisella kierroksella viritellään kiriä jos on irrotakseen. Suunnitelma piti lähes 300 metriä, kunnes huomasin edellä ajelevat astetta vauhdikkaammat Sinin ja Pekan. Kun he kerran aloittelivat suhteellisen rauhakseen, päätin kokeilla kauanko pysyn mukana. Alku meni varsin mukavasti, mutta pienessä nousussa 10 km kohdalla piti lopulta höllätä. Kulku oli oikein mukavaa, mutta sykkeet ~4% liian korkealla yli kolmen tunnin settiin. 

Toinen kymppi menikin pitkälti sooloillen. Kivipuutarhapolulla huomasin, että pulloteline oli puoliksi irti (onneksi olin vain repun varassa), ja sitä kohta pelastellessa tuli pari kuskia ohi. Näistä ehdin sopivasti jälkimmäisen peesiin. Kun kyseessä oli naisten sarjassa toisena ajava kuski, pystyi hänen ajaessaan palkinnoista hyvällä omallatunnolla vain peesailemaan. Kierroksen vaihdossa oli yllättävän tuore olo ja toisen varvin alku kulki varsin mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin reisisä alkoi tuntumaan ylämäissä pieniä alkavan krampin merkkejä. Yritin hieman kevennellä, mutta kertaalleen jossain 40 km tienoilla jouduin vähän holläämään. Jalat kuitenkin toipuivat ja pääsin vielä veturin kyytiin. Kisakeskuksen nousut menivät mukavasti, mutta kivikkopolun jälkeen 50 kilometrissä lysti sitten loppui: molemmat reidet menivät kovaan kramppiin. 

Vaikka kuinka yritin pyörittää jalkoja auki, niin lopulta ne jämähtivät rautakangiksi ja oli pakko pysähtyä jupisemaan, toipumaan ja hieromaan. Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen pääsin kävelemään ja pienen tunkkauksen päästä pystyi kokeilemaan ajamista. Riittävän kevyellä pyörityksellä pääsi etenemään, ja pian pystyi laittamaan vähän tehojakin. Sain jonkun ihmetellessä ohi menneen kiinnikin, mutta viimeisissä polkunousuissa taas jämähti. Taas hissuteltiin ja taas lappoi porukkaa ohi. Jonkin ajan päästä jalat taas aukenivat, sain yhden ohittaneen kiinni ja pystyin pysymään perässä viimeiset pari kilometriä. Viimeisen polun lopupuolella toinen reisi taas kramppasi, mikä teki kaverin haastamisesta loppukiriin viimeisiin asfalttiylämäkiin varsin jännittävää. Vähemmän yllättäen molemmat jalat kramppasivat kunnolla kirissä, mutta sen verran ne pyörivät että maaliin pääsi.

Maalissa olo oli täysin tuore (jos ei jalkojen tunteita lasketa), koska loppu oli pitänyt tulla niin kevyesti. Fiilis oli hyvin kaksijakoinen. Aika ja sijoitus olivat tietysti huonoja, mutta viiteenkymppiin saakka kulki varsin hyvin. Krampit ovat vain tottumisen puutetta; ilman niitä aika olisi ollut oikein jees. Alkuperäisessä suunnitelmassa pysyminen olisi voinut säästää paljolta, mutta toisaalta olisi ollut paljon tylsempää. Ehkä tässä vielä jotain ajaisi...