Finlandia MTB, 29.8.2021

Koko kuukausi vesisadetta tai sen uhkaa (tai ainakin siltä se tuntui), mutta uskalsin silti ennakkoilmoittautua Lahden Finlandiaan. Rohkeus palkittiin kuukauden lämpimimmällä päivällä (?), mitä edelsi pari maastoa kuivattavaa ok-päivää. Kisaan oli aika rento fiilis lähteä, sillä täysmatkaa oltiin lyhennetty 72:sta reiluun 50 kilometriin joten mitään ihan overiä ei ollut luvassa. Etenkin kun Messilän pahimmat nousut oli poistettu.

Lähtökarsinassa matkan muutos näkyi kahden vuoden takaisesta tuplaantuneena kuskimääränä. Oma ennakkotaktiikka oli ”katsellaan.” Yritetään välttää turha repiminen alussa, niin ehkä selviää ilman kramppeja lopussa. Jos kuitenkin on pakko yliyrittää, niin mikäpä siinä.

Startti oli aika sopuisa, mitä edesauttoi heti vastaan tuleva seinänousu. Parin nousun jälkeen olin mielestäni polulla hyvässä paikassa, mutta tasaisella polulla mitätön kanto muistutti keskittymisen tarpeesta. Kamoja keräillessä ei onneksi kauaa mennyt. Maasto oli paikoitellen yllättävän niljakas, joten ehkä muistutus tuli hyvässä paikassa.

Ensimmäinen ~10km meni yrittäessä hitaasti tavoittaa edelle karanneita. Tulosta tuli myös hitaasti. Pitemmän ulkoilureittipätkän jälkeisessä asfalttinousussa yksittäinen Canyon-kuski päätti ottaa selät kiinni. Mukana pysyttely tuntui vähän pahalta. Loppukierros kivisine ja vähemmän kivisine polkuineen meni kuitenkin varsin hyvää vauhtia n. kolmen hengen porukassa Imatralta tutun naiskuskin vedolla, välillä edellä olevaa kolmen hengen letkaa saavuttaen ja välillä vähän jääden.

 

Mitalisti on mitalisti. Mitä siitä jos kaikki ovat.

Kuten usein käy, niin kierroksen vaihdossa tapahtui pieni uusjako. Veturi pysähtyi vaihtamaan juomapulloa ja edellä näkynyt letka oli hajonnut yksittäisiksi kuskeiksi. Alun polut tuntuivat nyt kulkevan aika mukavasti ja saavutin hiljalleen edellä näkyviä. Reilun vitosen jälkeen meistä muodostui sopuisa neljän hengen porukka. Parissa lyhyessä teknisemmässä polkunousussa jouduin kärkeen ja lopulta vähän irti muista, kun ajolinjat osuivat kohdilleen, mutta golfkentän tasaisella muut tulivat jälleen kyytiin. Luovutin vedon varsin mieluusti Scalpelia ulkoiluttavalle urheilijalle.

Messilän polkunousun jälkeen porukan kiinni ajanut naiskuski kävi kokeilemassa saisiko letkaan lisää vauhtia, mutta maksoi puristuksestaan sen hinnan, että tippui kyydistä ilmeisesti yhden muun kuskin kanssa. Scalpel-kuski kertoi tekevänsä mieluusti vetotyöt, joten soimme toisen kuskin kanssa hänelle mieluusti sen kunnian. Parissa lyhyessä polkunousussa teki aika tiukkaa, mutta teknisemmillä pätkällä sain kaverit taas kiinni. Meno tuntui lopulta jopa vähän rauhoittuvan, mitä tuki se, että kolmas kaveri päätti tehdä pienen iskun tien ylityksen siltanousuun. Tälläkin kertaa hinnaksi tuli tipahtaminen, kun kaverilta kramppasivat jalat. Scalpel-veturi nosti vähän tahtia, mutta pysyin perässä suhteellisen kivuttomasti. Lopulta yllätyin viimeisen polkupätkän ilmestyessä näkyviin. Pidin lupaukseni veturille, laitoin kaikki peliin ja jätin hänet viimeiseen nousuun. Maaliin huonolla omallatunnolla, mutta ihan ok sijoituksella (11.) ja ajalla (2:35).

Imatran kramppien jälkeen päivitetyt treenit yhdistettynä parannetun taktiikan kanssa toimivat hyvin. Suoritus oli tasapainoinen, mutta ehkä vähän varman päälle pelattu. Parasta oli saada ajaa oikeastaan koko ajan jossain porukassa. Toivottavasti syyskuun kelit vielä suosivat kisailua.

Imatra MTB, 7.8.2021

Kisakausi 2021:nkin alkua sain pantattua aika pitkään, mutta Imatralta en keksinyt mitään tekosyytä jäädä pois. Kisakuntoa ei siis käytännössä ollut, mutta kevättalvella suorituskyky oli timanttia, joten toiveena oli, että kaikkea ei oltu kesän ajeluilla siivottu pois. Sääennuste oli lupaava pilvisehkö 18 astetta ja sadetta vasta maalissa. Paikan päälle oli jotenkin kotoisan mukava saapua; selvästi oli ollut vähän ikävä itsensä kiusaamista. Imatrahan on hyvä paikka aloittaa kisaaminen, kun reitillä ei käytännössä ole lepoa lainkaan, joten pääsee kerralla asiaan.

 

Suunnitelma oli selkeä: ensimmäinen kierros ajellaan iisisti katsellen ja toisella kierroksella viritellään kiriä jos on irrotakseen. Suunnitelma piti lähes 300 metriä, kunnes huomasin edellä ajelevat astetta vauhdikkaammat Sinin ja Pekan. Kun he kerran aloittelivat suhteellisen rauhakseen, päätin kokeilla kauanko pysyn mukana. Alku meni varsin mukavasti, mutta pienessä nousussa 10 km kohdalla piti lopulta höllätä. Kulku oli oikein mukavaa, mutta sykkeet ~4% liian korkealla yli kolmen tunnin settiin. 

Toinen kymppi menikin pitkälti sooloillen. Kivipuutarhapolulla huomasin, että pulloteline oli puoliksi irti (onneksi olin vain repun varassa), ja sitä kohta pelastellessa tuli pari kuskia ohi. Näistä ehdin sopivasti jälkimmäisen peesiin. Kun kyseessä oli naisten sarjassa toisena ajava kuski, pystyi hänen ajaessaan palkinnoista hyvällä omallatunnolla vain peesailemaan. Kierroksen vaihdossa oli yllättävän tuore olo ja toisen varvin alku kulki varsin mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin reisisä alkoi tuntumaan ylämäissä pieniä alkavan krampin merkkejä. Yritin hieman kevennellä, mutta kertaalleen jossain 40 km tienoilla jouduin vähän holläämään. Jalat kuitenkin toipuivat ja pääsin vielä veturin kyytiin. Kisakeskuksen nousut menivät mukavasti, mutta kivikkopolun jälkeen 50 kilometrissä lysti sitten loppui: molemmat reidet menivät kovaan kramppiin. 

Vaikka kuinka yritin pyörittää jalkoja auki, niin lopulta ne jämähtivät rautakangiksi ja oli pakko pysähtyä jupisemaan, toipumaan ja hieromaan. Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen pääsin kävelemään ja pienen tunkkauksen päästä pystyi kokeilemaan ajamista. Riittävän kevyellä pyörityksellä pääsi etenemään, ja pian pystyi laittamaan vähän tehojakin. Sain jonkun ihmetellessä ohi menneen kiinnikin, mutta viimeisissä polkunousuissa taas jämähti. Taas hissuteltiin ja taas lappoi porukkaa ohi. Jonkin ajan päästä jalat taas aukenivat, sain yhden ohittaneen kiinni ja pystyin pysymään perässä viimeiset pari kilometriä. Viimeisen polun lopupuolella toinen reisi taas kramppasi, mikä teki kaverin haastamisesta loppukiriin viimeisiin asfalttiylämäkiin varsin jännittävää. Vähemmän yllättäen molemmat jalat kramppasivat kunnolla kirissä, mutta sen verran ne pyörivät että maaliin pääsi.

Maalissa olo oli täysin tuore (jos ei jalkojen tunteita lasketa), koska loppu oli pitänyt tulla niin kevyesti. Fiilis oli hyvin kaksijakoinen. Aika ja sijoitus olivat tietysti huonoja, mutta viiteenkymppiin saakka kulki varsin hyvin. Krampit ovat vain tottumisen puutetta; ilman niitä aika olisi ollut oikein jees. Alkuperäisessä suunnitelmassa pysyminen olisi voinut säästää paljolta, mutta toisaalta olisi ollut paljon tylsempää. Ehkä tässä vielä jotain ajaisi...