Imatra MTB, 10.8.2019

Kisatauko oli ohi ja vuorossa oli XCM-cupin kisa Imatralla. Kuukausi oli mennyt vähän mukavuuspainotteisemmassa ajelussa ja olo oli jotenkin lepsu. Parin vuoden takaisen keskeytyksen jäljiltä ajatus oli ottaa ensimmäinen kierros suhteellisen rauhallisesti ja katsoa mitä toiselle kierrokselle olisi jäljellä. Polkua oli lupausten mukaan jonkin verran lisätty ja jo ennestään reitti oli aika tiukka, joten raskas kisa olisi luvassa. 

Lämpötila viivalla lähenteli hellelukemia ja porukkaa oli varsin mukavasti, tosin selvästi suurin osa puolimatkalle lähdössä. Startti hieman sumputti, mutta uusi alkulooppi jonoutti aika hyvin. Vauhti ensikilometreillä tuntui aika rauhalliselta, mutta alun lyhyen jyrkät nousut tekivät tehtävänsä ja syke paukahti ylös aika pikaisesti. Ensimmäisen kymmenen kilometriä koitin sekä rauhoittaa tahtia että pysyä edellä menneen porukan matkassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Pieni höllääminen tuntui henkisesti pahalta, kun letka edeltä näytti karkaavan. Eikä se olo fyysisestikään juuri helpottanut, sillä punarajalla mentiin edelleen. Kisakeskuksen pitkissä nousuissa ei oikein tiennyt mitä pitäisi jatkosta ajatella. Kierroksen toisella puoliskolla edellä kuitenkin näkyi tasaisin väliajoin aiemmin karannut letka, mikä antoi hieman motivaatiota. Aivan kierroksen lopulla sainkin edellä ajelleet siniset ja punaiset selät kiinni, ja kierroksen vaihtoon tultiin kolmen porukassa.

Toiset hymyilevät leveästi, kun tietävät lystiä olevan vielä puolet jäljellä, kun taas toiset taistelevat pitääkseen naaman peruslukemilla ja kätkeäkseen ilonsa. (Kuva: Heimo Hellsten)

Toinen kierros alkoi aika väsyneenä, mutta heti edeltä ilmestyi pari selkää näkyviin ja ajokaverit jäivät peesiin, joten hiljalleen ajamisen moodi alkoi vaihtua. Tähän mennessä oltiin menty selviämisasetuksilla, ja nyt tapahtui vaihto jahtiasetukseen. Ajamisessa se ei tietenkään näkynyt, mutta pään sisällä vaikutus oli suuri: kulku alkoi maistua. Edelleen mentiin punarajalla, mutta annoin mennä, kun kerran hyytymistä ei tuntunut tulevan. Vajaan 45 kilometrin kohdalla alkoi jälleen yksi jännittävä ohitusprojekti, joka kesti noin viisi kilometriä. Isku oli siis melkoinen.

Suurin piirtein kahdeksan kilometriä ennen maalia raja tuli sitten vastaan. lyhyessä mutta jyrkässä polkunousussa menivät molemmat sisäreidet aika varoittamatta kovaan kramppiin. Koitin siirtyä kevyeen pyöritykseen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tunne oli sikäli ärsyttävä, että jaksamista tuntui olevan, mutta jalat vain eivät totelleet. Tässä kevennellessä takana haamuillut läskipyörä tulikin ohi. Lopulta krampit aukenivat, mutta pienikin tehonlisäys krampitti saman tien. Läskikuski ei kuitenkaan ollut päässyt kovin pitkälle ja sainkin hänet viimeisen huollon kohdalla taas kiinni – kunnes lyhyessä nousussa taas jalat sakkasivat ja kaveri meni menojaan. Viimeiset polkukilometrit menivät pitäen kramppeja loitolla ja sykettä ylhäällä. Tämä onnistui kohtalaisesti, sillä sain läskikuskin kiinni juuri viimeisen polun lopussa ja haastoin (vähän kaluston osalta epäreiluun) asfalttiloppukiriin. Maaliin oli harvinaisen mukava saapua.

Kaiken kaikkiaan kisa oli todella rankka ja reitti mahtava. Täysmatkalla sai kyllä tehdä ihan täyden päivätyön. Vaativuus oli aika lähellä Valkeakosken kosteaa kisaa, ja nyt oli sentään täysin rutikuivaa. Keskisyke ei ole koskaan aiemmin ollut näin korkealla 3,5 tunnin kisaan. Osa menee kyllä luultavasti sen piikkiin, että kisatauon takia koneella oli nyt varaa kiertää. Todellinen suorituskyky vaikuttaa tulleen hieman alaspäin, mutta jälleen esim. Seinäjoen kisaan vertailu ei ehkä juuri kannata, sillä Imatra on käytännössä kokonaan polkua. Sijoitukseen 16 voi olla ihan tyytyväinen.