Finlandia MTB, 12.8.2018

Messilän Finlandia houkutteli taas lähes kuukauden kisatauon jäljiltä. Hienot kesäkelit olivat kerryttäneet ajotunteja pohjille ihan mukavasti. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että jossain vaiheessa todellisuus taas palaa maailmaan. Nyt se tapahtui kesken ajomatkan kisapaikalle: lämpötila 14 astetta ja vesisade. Fiiliskuskin fiilikset vähän tipahtivat, ja vähän harmitti, että ilmoittautuminen oli kahdelle kierrokselle.

Lähtökarsinassa oli tällä kertaa reilusti tilaa; täyden matkan kuskeja oli arviolta reilut 30. Joko keli, tai sitten samana viikonloppuna järjestettävät Imatra MTB ja Jämi84 saattoivat verottaa osallistujia. Startista jono muodostui ja jopa hajosi nopeasti. Kärkiryhmä hävisi aika nopeasti ja itse jäin ajamaan kahden hengen porukassa. Toinen teki kuitenkin pienen ajovirheen heti ensimmäisen varsinaisen polkupätkän alkuun, minkä jälkeen jatkoin soolona. Polut tuntuivat aika liukkailta johtuen ehkä siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ajoin Mezcaleilla märässä. Ajo kuitenkin kulki siedettävästi.

Kauhee meno. Tai hyvin feikattu. (Kuva: Mikko Rantanen)

Kohta puolen tunnin jälkeen ajoin virolaisen kaverin kiinni, mutta sen jälkeen ei ketään enää näkynytkään. Takaa kuului välillä vinkuvia jarruja ja jossain vaiheessa kaveri takaa kävi moikkaamassa, mutta jäi jälleen reilusti taakse. Ajamisessa oli jotenkin erikoinen ote. Sykkeet pysyivät aika alhaalla lukuun ottamatta pahimpia nousupaikkoja. Kivikkoiset polut ja laskut menivät kohtalaisen mukavasti, mutta niistä olisi nauttinut kyllä paljon enemmän kuivalla kelillä. Puolentoista tunnin kohdalla alkoi tuntua siltä, että homma riittää. Vauhti piti pitää kahden kierroksen tasolla eikä missään näkynyt ketään, joten kilvanajon fiilis oli poissa. Päätin kuitenkin tutkailla oloa kierroksen vaihdossa.

Viimeiset nousupätkät tuntuivat ihmeen raskailta, vaikka syke oli aika alhaalla. Ei siis vain irronnut. Numero irti ja suihkuun. En kuitenkaan ollut ainut keskeyttäjä, sillä samoilla ajoilla ensimmäisen kierroksen ajaneista yllättävän moni sai tarpeekseen. Kun keli on hankalan puolella, niin neljän tunnin suoritus vaatii jo innokkuutta. Datan mukaan yhden kierroksen suoritus kävi keskitasoisesta treenistä, normaalista kisasuorituksesta oltiin aika kaukana. Nyt täytyy katsoa onko ennen cup-finaalia sopivia kisoja tarjolla, vai tuleeko taas kuukauden kisatauko.

Cycli XCM, 15.7.2018

Laajavuoresta oli kuukausi vierähtänyt, joten Seinäjoelle oli kiva lähteä. Intoa lisäsi tietysti loistava keli sekä se, että reitti on ainakin kuivana todella mukava: vauhdikkaita juurilla ja kivillä höystettyjä polkuja sekä vielä vauhdikkaampaa ulkoilureittiä. Tälle vuodelle kisakeskuksen reitityksiä oltiin vähän muutettu, jolloin kierroksen lopuksi noustiin laskettelukeskuksen huipulle saakka ja sahattiin lopuksi vielä vähän rinnettä ylös-alas.

Porukkaa oli viivalla aika mukavasti, mutta järjestäjän ovela ratkaisu pakottaa jono muodostumaan aika ”väkivaltaisella” tavalla osoittautui hyvin toimivaksi (pari shikaania ensimmäisen nousun lopulla). Parin kilometrin jälkeen huomasin ajavani n. 8 hengen porukassa, jossa vauhti oli mukavan reipas. Ensimmäisen kierroksen puolivälin tienoilla tajusin kyllä vauhdin olevan liikaa, mutta en malttanut jättäytyä pois. Reipasvauhtinen ajaminen on kai kuitenkin se syy, miksi tätä tehdään. Loppunousut nousivat aika helposti, mutta viimeisen kierroksen krampit kyllä vähän tuoksahtivat ilmassa.

Toiselle kierrokselle oli pakko vähän rauhoittaa, ja samasta porukasta pari muutakin kuskia vaihtoivat moodia. Alkuun mentiin enempi vähempi samaa tahtia, mutta muutaman kilometrin jälkeen ajelimme kahdestaan Maastoonpolje-paitaisen kanssa. Näin mentiin toinen kierros loppuun, kunnes ajokaveri vähän arpoi reitin kanssa loppunousuissa/-laskuissa. Kolmannelle kierrokselle sain siis lähteä itsekseni.

Ensimmäisen kierroksen suorittaminen alkoi nyt vähän painamaan. Ulkoilureittipätkät, jotka ajettiin ajoittain yli 35 km/h menivät nyt juuri ja juuri päälle kahtakymppiä. Eipä se kuitenkaan muillekaan helppoa ollut, sillä kierroksen lopuilla sain silti pari kaveria vielä kiinni. Loppunousut tekivät tehtävänsä, sillä heti nousun alkuun iski molempiin reisiin kramppi. Kevyellä pyörityksellä nousu silti nousi ja keveydestä huolimatta perässä ajellut kaveri kärsi ilmeisesti vielä enemmän. Tämän jälkeiset nousut ja laskut menivät aika mukavasti, eikä kramppikaan enää uhkaillut.

Maalissa oli harvinaisen mukavaa riisua kypärä ja hanskat. Lämmin oli, mutta ajaminen tuntui maaliin asti hauskalta. Viime vuoteen verrattuna aika heikkeni reilusti, mutta pistetään valtaosa muuttuneiden loppunousujen piikkiin...