Finlandia MTB, 26.8.2019

Messilässä järjestettävä Finlandia oli minulle jonkinlaisen onnistumisen velkaa, joten koska keli oli kohdallaan ja jalat vähän ajamista vailla, niin pitihän se lähteä kahta kierrosta ajamaan. Koska alla oli pari kuivahkoa päivää ja reitin piti olla jotakuinkin ennallaan, pystyi starttiin lähtemään aika rauhallisen positiivisen mielin. Taktiikkana olisi ajaa ensimmäinen kierros kaikessa rauhassa ja toisella kierroksella vähän kiristää henkistä ruuvia, jos sinne asti pääsee.

Lähtökarsinassa oli taas harmillisen paljon tyhjää. Riittävän typeriä kuskeja oli vain 24 kappaletta fiksumpien n. 120 kuskin tyytyessä vartin päästä starttaavaan lyhyempään matkaan. Lähdöstä n. 15 hengen kärkiporukka hävisi näkyvistä jo ensimmäiseen kunnon nousuun ja pian ajelimme kahden hengen porukassa minun vedollani. Lupailin ajokaverille että tällä vauhdilla päästään kyllä poimimaan kypsyneitä marjoja viimeistään toisella kierroksella. Yllättäen saimmekin kolme kuskia kiinni jo reilun viiden kilometrin jälkeen. Itse jouduin vähän töpeksimään radan teknisimmissä kivikoissa, mutta porukka oli aika helppo ajaa kiinni. Noin 20 kilometrin kohdalla vetomies sai tarpeekseen ja pisti minut kärkeen pitemmälle ulkoilureitille. Tarkoitus ei ollut hajottaa porukkaa, mutta polkujen alkaessa perässä olikin vain yksi kuski, joka hänkin viihtyi hankalammissa polkunousuissa vähän kauemmin. Teki mieli odotella porukka kasaan, mutta päätin kuitenkin jatkaa omaan tahtiin. Kierroksen lopun nousut olivat yhtä miellyttävät kuin aina. Maalinousun päällä sain Oiz-kuskin kiinni ja starttasimme toisen kierroksen porukassa. 

Toisen kierroksen alkupuolella. (Kuva: Mikko Rantanen)

Vedin ensimmäisen viitisen kilometriä ja annoin sitten kaverille vetovuoron. Tämän jälkeen peli kävikin selväksi: teknisissä laskuissa jäin pahasti jälkeen, jahtasin jälleen kiinni ja roikuin perässä seuraavaan laskupaikkaan. Poluilla mentiin suhteellisen kovaa ja ulkoilureitillä peesissä sai välillä vähän levätä. Kuulimme jossain vaiheessa olevamme suurin piirtein kymmenensiä ja seuraavan olevan hyvin kaukana. Loppuosan polkunousujen alkaessa piti vähän haistella kilpakumppanin jaksamista, mutta pokeri piti hänelläkin hyvin. Viimeisen huollon jälkeisessä nousussa sisäreidet alkoivat jälleen kramppaamaan ja hieman säikähdin jumin iskevän. Nousu kuitenkin nousi ja jalat aukesivat. Hiekkatiellä pääsi vähän leikkimään kissaa ja hiirtä, kun kokeilimme vuoron perään miltä ajaminen tuntuu. Päätin yrittää iskeä vähän ennen laskettelurinteen lakea, jotta pääsen loppulaskuun pienellä erolla. Jalat olivat onneksi samaa mieltä ja suunnitelma toimi täydellisesti. Maaliin voittajafiiliksellä ja sijalla 10. Kokonaisuutena päivä ei ollut kovin raskas Imatraan verrattuna.

Messilän maasto on mahtava (kuivana) ja kisaaminen oli kivaa. Tästä on suurelta osin kiittäminen sitä, että ajoseuraa oli oikeastaan koko ajan. Tuloslistaa katsomalla taisin olla poikkeus, sillä erot olivat lähes poikkeuksetta minuuttiluokkaa. Eli lisää kuskeja viivalle. Edelleen olen sitä mieltä, että 72 km ja 4 tunnin aika näillä pohjilla kertoo vähän liian vaativasta radasta massatapahtumaan. Huomionarvoista on ehkä myös se, että täysmatkan keskeytysprosentti oli 33,33, puolimatkalla 3.

Imatra MTB, 10.8.2019

Kisatauko oli ohi ja vuorossa oli XCM-cupin kisa Imatralla. Kuukausi oli mennyt vähän mukavuuspainotteisemmassa ajelussa ja olo oli jotenkin lepsu. Parin vuoden takaisen keskeytyksen jäljiltä ajatus oli ottaa ensimmäinen kierros suhteellisen rauhallisesti ja katsoa mitä toiselle kierrokselle olisi jäljellä. Polkua oli lupausten mukaan jonkin verran lisätty ja jo ennestään reitti oli aika tiukka, joten raskas kisa olisi luvassa. 

Lämpötila viivalla lähenteli hellelukemia ja porukkaa oli varsin mukavasti, tosin selvästi suurin osa puolimatkalle lähdössä. Startti hieman sumputti, mutta uusi alkulooppi jonoutti aika hyvin. Vauhti ensikilometreillä tuntui aika rauhalliselta, mutta alun lyhyen jyrkät nousut tekivät tehtävänsä ja syke paukahti ylös aika pikaisesti. Ensimmäisen kymmenen kilometriä koitin sekä rauhoittaa tahtia että pysyä edellä menneen porukan matkassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Pieni höllääminen tuntui henkisesti pahalta, kun letka edeltä näytti karkaavan. Eikä se olo fyysisestikään juuri helpottanut, sillä punarajalla mentiin edelleen. Kisakeskuksen pitkissä nousuissa ei oikein tiennyt mitä pitäisi jatkosta ajatella. Kierroksen toisella puoliskolla edellä kuitenkin näkyi tasaisin väliajoin aiemmin karannut letka, mikä antoi hieman motivaatiota. Aivan kierroksen lopulla sainkin edellä ajelleet siniset ja punaiset selät kiinni, ja kierroksen vaihtoon tultiin kolmen porukassa.

Toiset hymyilevät leveästi, kun tietävät lystiä olevan vielä puolet jäljellä, kun taas toiset taistelevat pitääkseen naaman peruslukemilla ja kätkeäkseen ilonsa. (Kuva: Heimo Hellsten)

Toinen kierros alkoi aika väsyneenä, mutta heti edeltä ilmestyi pari selkää näkyviin ja ajokaverit jäivät peesiin, joten hiljalleen ajamisen moodi alkoi vaihtua. Tähän mennessä oltiin menty selviämisasetuksilla, ja nyt tapahtui vaihto jahtiasetukseen. Ajamisessa se ei tietenkään näkynyt, mutta pään sisällä vaikutus oli suuri: kulku alkoi maistua. Edelleen mentiin punarajalla, mutta annoin mennä, kun kerran hyytymistä ei tuntunut tulevan. Vajaan 45 kilometrin kohdalla alkoi jälleen yksi jännittävä ohitusprojekti, joka kesti noin viisi kilometriä. Isku oli siis melkoinen.

Suurin piirtein kahdeksan kilometriä ennen maalia raja tuli sitten vastaan. lyhyessä mutta jyrkässä polkunousussa menivät molemmat sisäreidet aika varoittamatta kovaan kramppiin. Koitin siirtyä kevyeen pyöritykseen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tunne oli sikäli ärsyttävä, että jaksamista tuntui olevan, mutta jalat vain eivät totelleet. Tässä kevennellessä takana haamuillut läskipyörä tulikin ohi. Lopulta krampit aukenivat, mutta pienikin tehonlisäys krampitti saman tien. Läskikuski ei kuitenkaan ollut päässyt kovin pitkälle ja sainkin hänet viimeisen huollon kohdalla taas kiinni – kunnes lyhyessä nousussa taas jalat sakkasivat ja kaveri meni menojaan. Viimeiset polkukilometrit menivät pitäen kramppeja loitolla ja sykettä ylhäällä. Tämä onnistui kohtalaisesti, sillä sain läskikuskin kiinni juuri viimeisen polun lopussa ja haastoin (vähän kaluston osalta epäreiluun) asfalttiloppukiriin. Maaliin oli harvinaisen mukava saapua.

Kaiken kaikkiaan kisa oli todella rankka ja reitti mahtava. Täysmatkalla sai kyllä tehdä ihan täyden päivätyön. Vaativuus oli aika lähellä Valkeakosken kosteaa kisaa, ja nyt oli sentään täysin rutikuivaa. Keskisyke ei ole koskaan aiemmin ollut näin korkealla 3,5 tunnin kisaan. Osa menee kyllä luultavasti sen piikkiin, että kisatauon takia koneella oli nyt varaa kiertää. Todellinen suorituskyky vaikuttaa tulleen hieman alaspäin, mutta jälleen esim. Seinäjoen kisaan vertailu ei ehkä juuri kannata, sillä Imatra on käytännössä kokonaan polkua. Sijoitukseen 16 voi olla ihan tyytyväinen.