MTB Marathon Laajavuori, 15.6.2019

Takaisin sateeseen… Tai ainakin siltä tuntui, kun saavuin paikalle tihkusateiseen 12-asteiseen Laajavuoreen. Ennuste tosin lupasi kuivempaa ja lämpenevää, joten ei muuta kuin vähän pyörittelemään lämpimikseen. Reitti oli sama kuin edellisinä vuosina ja hyvin mielessä, joten tutkailin vain, onko luvassa mutaa vaiko vain vähän märkää. Yllättävän kuivalta vaikutti, joten kolmelle 24km kierrokselle pystyi lähtemään aika rennoin mielin. Lisämukavuutta toi se, että pyörä alkoi taas olemaan paremmassa iskussa uusien kiekkojen ansiosta.

Kärki startin jälkeen (kuva: Sanni Laurinmäki)

Startissa jäin vähän tarpeettoman taakse, mutta toisaalta taktiikkana oli ottaa alku vähän rauhallisemmin, ettei tulisi samanlaista hyytymistä kuin Korkeakankaalla. Vähän enemmän tuli takapakkia, kun kaksi kisaajaa kaatui heti startin jälkeen suoraan eteen, jolloin reunoilta paineli porukkaa ohi. Näin joutui alun nousevalla tiellä vähän kiristämään. Jonossa mentiin hyvin nätisti alkukilometrit ja ainut häiriö oli se, että kosteuden takia lasit meinasivat huurtua pahasti. Se kuitenkin helpotti kohta, ja huomasin ajelevani n. viiden hengen letkassa. Tahti tuntui vähän rauhalliselta, mutta hillitsin itseni, ja välillä mäkipätkillä vauhti tuntui kuitenkin ihan riittävältä. Kierroksen loppupuolen Ässänousuun päätin vähän panostaa, ja ajoin edempää muutaman selän kiinni. Myös Kypärämäen nousussa näkyi edellä selkiä, ja päätin hypätä heidän kyytiinsä toiselle kierrokselle. Molempiin nousuihin tulikin ihan mukavat ajat.

Laskettelukeskukselle laskettelua 1. kierroksella. (kuva: Antti Saarimaa)

Toisen kierroksen peesailin uudessa n. neljän hengen letkassa. Edempänä vilkkui välillä väriä, mutta annoin niiden vilkkua. Vauhti tuntui lopulta taas vähän rauhalliselta, mutta päätin pysyä porukassa ja panostaa viimeiseen kierrokseen. Jälleen Ässämäessä ajelin pari selkää kiinni, mutta tällä kertaa vähän kevyemmällä iskulla. Tästä jatkoimme puolimatkaa ajavan kuopiolaisen kanssa Kypärämäkeen. Kuopiolainen ajoikin nousun aika reippaasti loppukirihengessä, joten oli mukava roikkua mukana - etenkin kun ohitimme nousussa yhden viiden hengen porukan, joka jäi heittämällä jälkeen.

Kolmannelle kierrokselle sain perinteisesti lähteä itsekseni. Nyt voimia tuntui olevan aika hyvin ja päätin ettei takaa ihan noin vain tulla kyytiin. Nostin tahtia sen minkä kykenin vauhdin kyllä todennäköisesti pysyessä korkeintaan ennallaan. Kaikkiin mäkiin ”iskin” sen minkä pystyin ja homma tuntui toimivan, kun edeltä löytyi välillä muutama ohitettava. Parissa kohdassa takanakin tuntui olevan liikettä, mutta erot olivat aika selkeitä. Kierroksen toisella puoliskolla näkyi enää kierroksella ohitettavia (mieleenpainuvimpana puskassa makaava kaveri, joka kärsi kovaan ääneen krampeista – väitti pärjäävänsä). Viimeiselläkin kerralla lopun nousuihin pystyi vielä laittamaan kaiken peliin. Tuntui hyvältä.

Maalissa tietysti vähän väsytti, mutta ei juuri lainkaan verrattuna edellisviikon suurin piirtein saman kestoiseen taisteluun. Vauhdinjako oli ilmeisen onnistunut. Viime vuodesta aika parani tietysti reilusti, mutta myös toissavuoden ihan hyvästä ajasta lähti n. 8 minuuttia. Sijoitus oli ihan sopiva 19. ja suhteessa muihin kilpailijoihin saattoi aika olla pari minuuttia parempi kuin kauden aiemmissa kisoissa. Varsin hyvillä mielillä voi siis aloittaa neljän viikon kisatauon: kuuteen viikkoon tuli ajettua viisi maratonia ja keskimäärin nousujohteisesti.

(Pieni pohdinta muistiin itselle: Jos oikeasti haluaisi ”hyviä” tuloksia, pitäisi alussa pystyä ajamaan selvästi kovempaa. Nyt koneen käynnistelyyn menee aika paljon aikaa ja silloin loppupuolella sopivaa tahtia ajavat letkat ovat jo kaukana. Tosin kai tässä lopulta on vain kyse siitä, että treeniä-treeniä…)

Korkeakangas XCM, 9.7.2019

Parin-kolmen vuoden tauon jälkeen oli taas Valkeakosken vuoro. Reitistä oli ihmeellisen hämärät muistikuvat. Luvassa olisi kuitenkin kolme kahdeksikon muotoista kierrosta. Edellisenä päivänä oli tullut julmasti vettä ja kisa-aamunakin oli satanut. Paikan päällä oli kuitenkin mukavan lämmintä ja aurinkoista. Lyhyet alkulämmittelyt palauttivat maastoa vähän mieleen, mutta reittilinjaukset vaikuttivat aika uudenlaisilta. Liukkailta vaikuttavien kivien ja juurien ansiosta tuli onneksi tiputettua rengaspaineita ennen lähtöä. Pyörän perän olin myös onneksi saanut kuntoon, mutta kiekkojen osalta ei voinut kuin toivoa jaksamista.

Lähtöviivalla oli porukkaa ihan mukavasti, mutta enempikin olisi mahtunut. Startti oli hieman räväkkä ja jäin vähän jalkoihin. Ensimmäinen kunnon nousu alkaa alle kilometrin ajon jälkeen. Jaloista ei oikein tuntunut irtoavan, vaikka vauhti ei ollut mikään erityisen paha. Heti tutulta tuntuvien alkupätkien jälkeen siirryttiin uudelle kivikkopolulle. Jalkojen puolesta olisi voinut mennä kovempaa, mutta kovin tekniseltä tuntui. Kiittelin itseäni tiputetuista rengaspaineista. Ensimmäisellä siirtymällä huomasin olevani hieman liian rauhallisessa kyydissä, joten uskaltauduin lisäämään vauhtia. Seuraavat kivikkojuurakkopolut kulkivat mukavasti ja laskettelurinteen nousussa riitti ohiteltavia. Kierroksen toiselle puoliskolle lähtiessä takaa tuli muutaman hengen porukka vähän kovempia kuskeja, jotka olivat tehneet pienen suunnistusvirheen. Suurin osa karkasi ja porukka hajosi, mutta parin kyydissä pystyin roikkumaan aika hyvin. Liukkaat kivikkonousut ja vesiesteet olivat yllättävän hauskoja, mutta kolmas kierros alkoi vähän kummittelemaan mielessä.

Serpenttiininousu (kuva: #Waterproofsport)

Toiselle kierrokselle lähdettiin kolmen hengen porukassa. Kaverit olivat vähän minua uskottavampia, joten otin tavoitteeksi pysyä perässä mahdollisimman pitkään. Oli osin ilahduttavaa, että toinen pisti minut kärkeen aika hyväksi matkaksi, mutta arvelin sen kyllä kostautuvan. Sekä liukkaat paikat että kivikot menivät yllättävän sujuvasti, ja pysyinkin porukassa lähes kierroksen vaihtoon.

Kolmannen kierroksen alussa alkoi tuntumaan hieman hankalammalta. Vielä kaverina olleella turkulaisella oli ketjuongelmia, joten sain ajaa kierroksen ensimmäisen puoliskon itsekseni. Vauhti ei enää päätä huimannut mutta ohitustulva ei pelottanut, sillä arvelin muiltakin jo ylimääräisten menohalujen hävinneen. N. 50km kohdalla turkulainen ilmestyi taas kantaan ja jouduin tunnustamaan, etten enää pysynyt kyydissä. Sykkeet eivät oikein tahtoneet nousta, eivätkä jalat pyörineet. Viitisen kilometriä ennen maalia sain vielä pienen lepotauon, kun takarengas suhautti ilmoja ulos. Patruuna kuitenkin palautti tilanteen aika nopeasti. Viimeiset polut tuntuivat kohtalaisen hankalilta, kun vauhtia ei enää saanut pidettyä yllä. Ennen maalia oli vielä kiivettävä jonkin verran laskettelurinnettä, missä viimeisessä serpentiinimutkassa sisäreidet menivät voimakkaaseen kramppiin. Tämä oli kuitenkin käytännössä vain hauskaa: olihan tässä jo tehty töitä kramppien eteen, ja ajamallahan ne aukeavat.

Sijoitusmielessä oli tietysti kiva ajaa juuri ja juuri kymppisakkiin. Viikon päästä siintävää Laajavuoren kisaa varten pitäisi kuitenkin keksiä sopivan palauttava viikko. Maalissa muiden kanssa jutellessa tuntui vallitsevan yhtenevä käsitys siitä, että reitti oli aika tiukka. Täydellä matkalla keskeyttäneitä oli n. neljännes, joten sekin kertonee jotain.  Voittajan (Sairanen) aikaa täytyy kyllä ihailla. Pienehkön osallistujamäärän takia aikoja on hankala vertailla, mutta pika-analyysin perusteella taso säilyi Korson tienoilla.

Korso 96, 2.6.2019

Korson rata on lempparireittejäni: paljon nopeaa polkua, muutama siirtymä ja muutama pieni tekninen paikka. Korkeuseroja ei ole kovin paljoa, mutta kukaan ei ole täydellinen. Tälläkin kertaa uskallus riitti vain maracupin kahteen kierrokseen. Valmistautuminen oli lähinnä palauttelua parista ensimmäisestä kisasta, aika fiilispohjalta tuli mentyä.

Olin henkisesti valmistautunut Korsolle tyypilliseen auringonpaisteeseen, mutta sadeaamuhan se sitten odotti. Kymmenen lämpöastetta tuntui vähän viileältä, mutta ennuste lupasi kuivaa ja lämpenevää kisaa. Päätin uskoa tähän vaikka sadesumua tipahteli 20 min ennen starttia. Viivalla sai kuitenkin odotella kuivassa, joten hyvältä näytti. 

Korson tavaramerkit: mäntymetsä + lentokone. (kuva: Reijo Nieminen)

Tällä kertaa päätin ottaa paikan vähän edempää ja pitää sen alkurynnistyksen ajan. Saattoajossa asfaltilla taas porukka pyrki pakkautumaan edelle, mutta oma asemani säilyi aika hyvin. Polulle pääsin hyvän tuntuisessa letkassa ja vauhti oli aika erinomainen. Ensimmäisillä pienillä siirtymillä sai puristaa ihan kunnolla, että pysyi hyvissä peesiasetelmissa. Meitä muodostui n. viiden hengen letka, jossa päätin pysyä kyydissä. Nousuosuuksilla tuntui aika tiukalta, ja hieman ihmettelin porukan menohaluja. Kierroksen loppupuolella meitä oli enää kaksi yhdessä muutaman mentyä menojaan ja jonkun jäätyä taakse. Sain kuitenkin korjattua tilanteen kirimällä täyttömäen nousussa edellä menevät kiinni. Viimeiset kilometrit jojoilin porukan perässä ja olo oli vähän luovuttava.

Toiselle kierrokselle lähdettiin taas n. viiden hengen voimin ja alun polkubaanat mentiin suhteellisen kovaa. Yritin roikkua kyydissä ja pohdiskelin kauanko tätä jaksaisi. Hieman yllättäen pienessä nousussa kuitenkin kävikin niin, että porukka ympäriltä alkoi hyytyä ja meitä oli enää kaksi jatkamassa menoa. Samalla vauhti tuntui jotenkin tippuvan, sillä sykkeet eivät enää huidelleet kovin korkealla. Saimme kuitenkin pian kiinni edeltä muutamia kuskeja, ja tästä sai taas vähän lisävoimaa. Roikuin tyytyväisenä kokeneemman herrasmiehen perässä kunnes hän teki hieman huonomman ajolinjavalinnan ja tuli minun vuoroni vetää. Vauhti ei ainakaan noussut, mutta ilmeisesti kaverilta rytmi sekosi ja ajo meni siten sooloiluksi. Koitin vähän kiristää vauhtia ja saada sykettä ylös, mutta lenkkivauhtiin se jäi. Kierroksen lopulla edellä alkoi vielä yksi selkä vilkkua. Tästä innostuneena tuli yritettyä vähän liikaa ja kokeiltua paikallisen kallion pehmeyttä. Kehuin kovaan ääneen omaa suoritustani (mihin metsästä kannustaen vastattiin) ja aloitin jahdin uudestaan. Lopun tekniikkatestissä sain kuitenkin kaverin kiinni ja maaliin tultiin hyvässä sovussa.

Toisen kierroksen suorittaminen näyttää siltä, miltä tuntui: ajelua (mutta ei nyt ihan huonoa). (kuva: Reijo Nieminen)

Kisasta jäi aika paljon tuntemuksia. Alku tuntui pahalta, mutta ilmeisesti monesta muusta sittenkin vielä pahemmalta. Toinen kierros tuntui alun jälkeen ihan lenkkiajelulta. Hönkää olisi ollut enempäänkin, mutta jaloista ei oikein irronnut. Sijoitus oli 17., mikä on oma korsoennätykseni. Aika parani viime vuodesta n. 15 min mikä oli osin odotettavissa, mutta toisaalta myös oikein hyvin, sillä kärjen ajat heikkenivät ykkösminuutteja (reitissä oli joitain muutoksia, joten viime vuosien ajat eivät ole ihan suoraan vertailukelpoisia). Lisäksi Rajamäen tuloksiin verrattuna taisin parantaa joitain minuutteja suhteessa muihin. Lopputulema: hyvältä näyttää. Paitsi pyörä, jonka perä tuntui väljältä  ja takakiekko on entinen.