Cycli XCM, 16.7.2017

Seinäjoen kisa ei ollut suunnitelmissa, mutta koska lomamatka oli ohi ja kisakuume Tahkon jälkeen taas kova, niin pitihän sitä yrittää. Puolen päivän pyöräsääätö kertoi, että parin kilometrin vanteella ajaminen Tahkolla ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Yksi pahempi lommo löytyi, mutta ilma pysyi sisällä. Samassa yhteydessä vaihdoin leiriä: kolmisen vuotta on menty pelkillä Rocket Roneilla, mutta nyt testiin tuli Mezcal. Ensivaikutelma oli hyvä, kun kumi napsahti vanteelle melkein pyytämällä. Enempää en sitten ehtinytkään renkaaseen tutustua. Ehtiihän sitä sitten kisassa.

Seinäjoen reitti oli puolituttu. Ajoin täällä pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen reittiä oltiin muutettu aika paljon. Perusajatus oli tosin ennallaan: ei juuri korkeuseroja, polut välillä nopeita ja välillä juurakkoisia, ja välillä vauhdikasta ulkoilureittiä. 20 kilometrin kierroksesta n. puolet on polkua. Lisäksi nyt kyseessä oli (heinäkuun ainoa) maracupin kisa, jolloin viivalla on aika paljon enemmän porukkaa. Vaikka reitti on periaatteessa helppo, on radalla muutamia kohtia, jotka on hyvä tuntea, tai muuten kovemmassa vauhdissa saa paikkailla pyörää tai kuskia.

Ensimmäinen kierros meni ajorytmin hakemiseen ja reitin ihmettelyyn. Ajo tuntui hyvältä, mutta en uskaltanut hakea mitään kovin kovaa vauhtia. Polut vähän tökkivät, kun tuntuma oli hukassa ja juuret tuntuivat isoilta. Kierroksen lopussa meitä oli muutaman hengen epämääräinen letka, ja 2. kierroksen alussa tuntui, että vauhtia pitäisi ehkä olla vähän enemmän. Parin ensimmäisen polun aikana hivuttauduin porukan kärkeen, ja vähän teknisemmällä polulla eroa taakse alkoikin syntyä. Pidemmälle ulkoilureitille päädyin siis itsekseni, mutta kovin kauaa ei tarvinnut puuskuttaa, kun takaa letka ajoi kiinni.

Muutaman minuutin vedon jälkeen takaa kuului erikoinen kommentti: ”mä voin vetää välillä”. Ei muuta kuin ole hyvä, päästin kaverin kärkeen ja jäin itse takarenkaaseen. Seuraavalla polulla kaveri pitikin hyvää tahtia, ja muut letkasta jäivät vähän taemmaksi. Kierroksen loppupuoliskon kuluessa vielä yksi kuski takaa nousi mukaan, joten tulimme kierroksen loppuun kolmestaan. Kierroksen vaihdossa varmistui, että tämä kolmas kuski tiesi, kuinka alamäkiä ajetaan.

Loppulasku toisella kierroksella. Punapaita näyttää mallia. (Kuva: Jouni Kananen / www.crocsports.com)

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä veturi meinasi hieman karata ja alamäkikuski alkoi kärsiä krampeista. Sain kuitenkin hyvin vetäneen LaPy-asuisen kaverin aika nopeasti kiinni ja jatkoin roikkumista. Kaveri oli näyttänyt tutulta, ja Sauli Pihamaa se olikin – sijoitus vain ei täsmännyt (rengaspulmia). Tilaisuus siis piti käyttää hyväksi, ja lupasin roikkua perässä mahdollisimman pitkälle. Olisi varmasti ollut reilua yrittää välillä vetää, mutta Sauli on kuitenkin oletuksena tällä matkalla yli 10 minuuttia nopeampi, joten olin tyytyväinen pysyessäni perässä. Vauhti oli siinä mukavuusmaksimin ja punarajan välissä koko ajan, joten nautin kyydistä.

Tällä asetelmalla tultiinkin sitten maaliin asti. Viimeinen kierros oli periaatteessa tylsä, kun ketään ei saatu kiinni, eikä takaakaan ollut painetta. Poluista oli kuitenkin mahtava nautiskella kun tiesi, että edellä ajaa oikeasti hyvä kuski. Loppukiri jäi suosiolla pois, mutta datankin mukaan suoritus oli silti aika lähellä maksimia.

Kaikin puolin Seinäjoen kisa oli hieno. Uudesta takakumista ei voi vielä todeta muuta, kuin että se kesti. Mikä sekin on ihan hyvä saavutus tällä reitillä.

Tahko MTB, 1.7.2017

Kesä on ollut ”kesä”, mutta Tahkolle kirkastui. Kisaa edeltävänä iltana tutstuin uuteen loppulaskuun ja haistelin tunnelmaa. Molemmat olivat kohdillaan. Tosin vuoden päästä lasku on varmaan vauhdikkaampi, kun se saadaan viimeisteltyä. Maasto vaikutti muutenkin olevan kunnossa, joten ajan parantamiselle ei näyttänyt olevan esteitä. Myös lähtöryhmityksiä oltiin muutettu ja ryhmiä pienennetty häsläyksen vähentämiseksi.

Edeltävä ilta, asia käynee selväksi. Aika jännästi tuo takarengas sattui kuvaan...

Starttiin päädyin ”kolmanteen riviin”. Lähtö ei ollut mitenkään aggressiivinen, mutta n. 30 metrin jälkeen tuli tulppa, mikä johti kaverin kaatumiseen juuri edessä. Ei se varsinaisesti haitannut, mutta jälkijoukkoonhan siinä putosi. Alkuasfaltilla ja ulkoilureitillä pääsi kuitenkin vähitellen ylöspäin, ja ensimmäisen kerran omassa tahkohistoriasssani sain ajaa kaarisillan yli. Asfalttitiellä Nilsiään ilmeisesti koko porukka olikin nipussa ja jonoutuminen tapahtui ensimmäiselle polulle. Oli pieni yllätys että polulla edessäni ajoi Jussi Veikkanen, joka oli selvästikin ollut tosissaan sanoessaan lähtevänsä vain nautiskelemaan. Mummonmäessä Veikkanen jäi (!), ja ajelin sopivassa porukassa reipasta vauhtia vältellen punarajaa.

Kinahmia ei tälläkään kertaa tarvinnut ajaa ylös, mutta eipä se haitannut. Kinahmin polut pääsisi samoilla tehoilla kovempaakin jos maastotuntuma olisi parempi (= osaisi ajaa mutkapolkua) ja latu vapaa. Hienolta tuntui silti. Eskolaan tulin tällä kertaa hyvissä voimissa ja hiekkatielle ilmestyimme kahden hengen porukassa. Kaveri aloitti hyvän 50 km/h vedon (mistä vauhti onneksi hieman laski) ja otimme edestä kiinni yhden yksinäisen kuskin, jonka kanssa saimme hyvän vetoringin pyörimään kolmestaan. Kinahmi II:lle tullessa olimme saaneet edestä kiinni isomman porukan.

Mäen päälle tullessa oli viime vuonna synkkää, mutta nyt olin näköjään oppinut. Polkupätkät kulkivat mukavasti ja vähän kovempaakin olisi ehkä voinut ajaa, mutta tuntui turhalta pyrkiä ohi, kun samaa tasoa edellä menevätkin olivat. Kalkkiruukin huollon kohdalla lisäsin vähän vauhtia ja meno tuntui todella mukavalta. Edellinen porukka pääosin jäi ja saavutin edeltä pari kuskia. Polkuosuuden päätyttyä perässäni ajanut kaveri oli ilmeisesti täysin hämärän rajoilla, kun alkoi kehumaan kivikkoajoani vaivattoman näköiseksi. Ilmeisesti hyvin joustava pyörä saa menon näyttämään smuutimmalta kuin miltä se tuntuu...=)

Ennen asfalttipätkän alkua piti hieman kiristää, jotta sain kiinni edellä menneen 5-6 hengen porukan. Porukassa tapahtui pientä juomapullosähläystä, mutta silti saatiin hyvä vuoroveto aikaiseksi. Tuulivaaran nousuihin tullessa huomasin, että olimme yhden kaverin kanssa porukasta irti, ja tämäkin pian jäi nautiskelemaan. Nousujen ja seuraavien liukkaiden kivikkopolkujen aikana ajoimme epämääräisillä väleillä parin edellä menneen ja perässä tulleen kanssa. Tässä alkoi jo hieman matkavauhti tuntumaan. Ensin näytti siltä, että edellä menevät karkaavat, mutta Rahasmäen (?) nousussa pääsin taas tuntumaan ja jopa jonkun ohi. Lopun polkulaskut ja tiepätkät menivät silti omassa seurassa.

En tiedä onko loppupätkien rytmityksessä jotain erikoista, mutta heti kun el Grande alkoi, ilmestyi takareiteen varoittamaton minikramppi. Onneksi se vain säikäytti ja hävisi. Nousun alun otin silti rauhassa. Edellä menneet ilmestyivät näkyviin, joten lisäsin vähän vauhtia ja ohittelin muutaman kuskin – joku innostui jopa tarttumaan kyytiin. Loppulaskuun lähdin tyhjään mäkeen pari kuskia perässä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta ei varmasti tyylikästä saati kovin vauhdikasta. Ei takaa rumia kuitenkaan huudeltu. Hauska tyssäsi ihan laskun lopussa siihen, että takarengas tyhjeni kertalaakista. Reikä oli sen verran iso, ettei litkuista ollut hyötyä ja maali sen verran lähellä, ettei sisurihommiin kannattanut ryhtyä. Porukkaa lappoi ohi, kun nilkuttelin maaliin.

Kuvatodiste. Loppulaskun loppupuolella 29:n edellä. (Kuva: Ivo Kraus)

Tämä kuva on joitain sekunteja edellisen jälkeen. Takarengas on lytyssä ja vauhteja pois heinikon puolella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Aika oli 3:05:45, mikä jäi harmittavasti tavoitteesta ja jopa viime vuodesta puolitoista minuuttia. Sijoitus kuitenkin parani kuusi pykälää 39:ään. Mutta... Jotta jäisi hyvämieli, niin ennen kuin rengas hajosi, ajoin muutaman metrin 29:ksi sijoittuneen edellä. Lopun kisailut olisivat voineet mennä pari sijoitusta miten päin tahansa, mutta aika olisi ollut jotain 3:02 -alkuista. Edelleen päälle kolme tuntia, mutta viime vuotta paremmin. Lisäksi tuntuma on, että uusi lopun linjaus on seinänousuineen hitusen vanhaa hitaampi.

Spekulointi on hauskaa, mutta loppuaika silti päälle 3 h. Ensi vuonna uudestaan; vieläköhän jaksaa metsästää kolmosen alitusta...?