Cycli XCM, 16.7.2017

Seinäjoen kisa ei ollut suunnitelmissa, mutta koska lomamatka oli ohi ja kisakuume Tahkon jälkeen taas kova, niin pitihän sitä yrittää. Puolen päivän pyöräsääätö kertoi, että parin kilometrin vanteella ajaminen Tahkolla ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Yksi pahempi lommo löytyi, mutta ilma pysyi sisällä. Samassa yhteydessä vaihdoin leiriä: kolmisen vuotta on menty pelkillä Rocket Roneilla, mutta nyt testiin tuli Mezcal. Ensivaikutelma oli hyvä, kun kumi napsahti vanteelle melkein pyytämällä. Enempää en sitten ehtinytkään renkaaseen tutustua. Ehtiihän sitä sitten kisassa.

Seinäjoen reitti oli puolituttu. Ajoin täällä pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen reittiä oltiin muutettu aika paljon. Perusajatus oli tosin ennallaan: ei juuri korkeuseroja, polut välillä nopeita ja välillä juurakkoisia, ja välillä vauhdikasta ulkoilureittiä. 20 kilometrin kierroksesta n. puolet on polkua. Lisäksi nyt kyseessä oli (heinäkuun ainoa) maracupin kisa, jolloin viivalla on aika paljon enemmän porukkaa. Vaikka reitti on periaatteessa helppo, on radalla muutamia kohtia, jotka on hyvä tuntea, tai muuten kovemmassa vauhdissa saa paikkailla pyörää tai kuskia.

Ensimmäinen kierros meni ajorytmin hakemiseen ja reitin ihmettelyyn. Ajo tuntui hyvältä, mutta en uskaltanut hakea mitään kovin kovaa vauhtia. Polut vähän tökkivät, kun tuntuma oli hukassa ja juuret tuntuivat isoilta. Kierroksen lopussa meitä oli muutaman hengen epämääräinen letka, ja 2. kierroksen alussa tuntui, että vauhtia pitäisi ehkä olla vähän enemmän. Parin ensimmäisen polun aikana hivuttauduin porukan kärkeen, ja vähän teknisemmällä polulla eroa taakse alkoikin syntyä. Pidemmälle ulkoilureitille päädyin siis itsekseni, mutta kovin kauaa ei tarvinnut puuskuttaa, kun takaa letka ajoi kiinni.

Muutaman minuutin vedon jälkeen takaa kuului erikoinen kommentti: ”mä voin vetää välillä”. Ei muuta kuin ole hyvä, päästin kaverin kärkeen ja jäin itse takarenkaaseen. Seuraavalla polulla kaveri pitikin hyvää tahtia, ja muut letkasta jäivät vähän taemmaksi. Kierroksen loppupuoliskon kuluessa vielä yksi kuski takaa nousi mukaan, joten tulimme kierroksen loppuun kolmestaan. Kierroksen vaihdossa varmistui, että tämä kolmas kuski tiesi, kuinka alamäkiä ajetaan.

Loppulasku toisella kierroksella. Punapaita näyttää mallia. (Kuva: Jouni Kananen / www.crocsports.com)

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä veturi meinasi hieman karata ja alamäkikuski alkoi kärsiä krampeista. Sain kuitenkin hyvin vetäneen LaPy-asuisen kaverin aika nopeasti kiinni ja jatkoin roikkumista. Kaveri oli näyttänyt tutulta, ja Sauli Pihamaa se olikin – sijoitus vain ei täsmännyt (rengaspulmia). Tilaisuus siis piti käyttää hyväksi, ja lupasin roikkua perässä mahdollisimman pitkälle. Olisi varmasti ollut reilua yrittää välillä vetää, mutta Sauli on kuitenkin oletuksena tällä matkalla yli 10 minuuttia nopeampi, joten olin tyytyväinen pysyessäni perässä. Vauhti oli siinä mukavuusmaksimin ja punarajan välissä koko ajan, joten nautin kyydistä.

Tällä asetelmalla tultiinkin sitten maaliin asti. Viimeinen kierros oli periaatteessa tylsä, kun ketään ei saatu kiinni, eikä takaakaan ollut painetta. Poluista oli kuitenkin mahtava nautiskella kun tiesi, että edellä ajaa oikeasti hyvä kuski. Loppukiri jäi suosiolla pois, mutta datankin mukaan suoritus oli silti aika lähellä maksimia.

Kaikin puolin Seinäjoen kisa oli hieno. Uudesta takakumista ei voi vielä todeta muuta, kuin että se kesti. Mikä sekin on ihan hyvä saavutus tällä reitillä.