Kuusankoski MTB, 18.5.2019

Kuusankoski MTB, eli kotikisa. Tällä kerralla vielä vähän enemmän kotikisa, sillä KoPy oli nyt KuUS:n rinnalla järjestäjänä ja allekirjoittanut vastasi radasta. Tehtävä oli vaativuudeltaan sopiva (eli helppo), sillä reitti oli täysin sama kuin vuonna 2018. Ulkopyöräilylliset seikat yhdessä järjestelyiden kanssa saivat kuitenkin aikaiseksi sen, että viikko oli kohtalaisen kuormittava, ja starttiviivalla oli kaikkea muuta kuin tuore ja iskevä olo. Kolme kierrosta + starttilooppi, yhteensä n. 52 kilometriä olisi kuitenkin väännettävä. Hellettä lähentelevä kesäkeli oli houkutellut väkeä viivalle todella hyvin kansallista kärkeä myöten. Mittareita siis löytyi.

Kuva: #waterproofsport

Tällä kertaa lähtö ei ollut äärimmäisen räväkkä. Onneksi niin, sillä eräällä Antilla edestä katkesi ketju, mikä aiheutti pientä väistelyä. Sain kuitenkin hyvän paikan alkupolulle siirryttäessä, eikä ruuhka haitannut. Vesiesteiden kohdalla pääsin muutamista hitaammista vielä ohi ja loppupolun koitin tavoittaa edellä meneviä. Ihan ei riittänyt, mutta varsinaiselle kierrokselle lähdettäessä olin kuitenkin jonon jatkona ja sykkeet punaisella. Tyydyin peesailemaan jonossa, joka harveni n. neljään kuskiin nousujen alkuun mennessä. Nousut tuntuivat aika neutraaleilta ja vaikka vauhti oli ollut aika reipas, ei varsinaista väsymistä tuntunut. Ulkoilureittiosuus mentiin parin eri kaverin vedolla hyvää kyytiä, kärkeen ei tehnyt mieli mennä.

Ensimmäisen kierroksen loppupuolella (Kuva: Tarjaliisa Raitanen)

Toiselle kierrokselle lähdettiin viiden hengen porukalla, mutta alkupolun jälkeen punapaitainen kaveri alkoi tekemään eroa. Hetken päästä 50-sarjan kärki lähti jahtiin ja itse piti tehdä päätös. Pelotti liikaa, joten jäin ”mukavuus”-alueelle. Osasyynä pelkoon oli se, että viikkoa aiemmin olin hävinnyt hänelle lähes 10 minuuttia, joten usko kykyihin ei tänään riittänyt. Koko kierros mentiinkin sitten jäljelle jääneellä kolmikolla. Ja koska meitä oli kaksi KoPyläistä tässä porukassa, annoimme kohteliaasti vieraan vetää lähes koko ajan, kun kerran intoa tuntui olevan. Finaalipolulle tein harvinaisen onnistuneen taktisen liikkeen ja menin kärkeen, kun arvelin jäykkäperän hyytyvän vieraassa juurakossa. Näin kävikin, mutta myös oma kaveri jäi jälkeen.

Kolmannelle kierrokselle sain siis lähteä sooloilemaan. Pieni epävarmuus kävi mielessä, että löytyisikö takaa porukka, joka ajaa ulkoilureitillä kiinni, mutta karkuun piti yrittää. Vaikka vauhti oli ollut ihan hyvää tähän saakka, tuntui voimia olevan ajaa punaisella. Nyt nousut pistivät jo kunnolla puuskuttamaan. Suorilla säästelin sen verran, että jos olisi pakko, olisi vähän paukkuja kiriä viimeiseen kuntoratanousuun ennen polkua. Missään ei silti näkynyt ketään (paitsi kierroksella ohitettavia), joten kaikkein tiukimman loppurutistuksen joutui jättämään väliin. (Tulihan se Antti tietysti jossain kohdassa kierrosta takaa ohi, mutta jotenkin ei huvittanut tarttua siihen kyytiin.)

Maalissa puuskututti aika kovasti. Silti tuntui henkisesti ihan hyvältä, koska nyt olin saanut yllättävän hyvin jätettyä paukut metsään. 50-sarjan voittaja kävi ihmettelemässä, etten ollut lähtenyt hänen kyytiinsä. Tämä jäi kyllä hieman harmittamaan, koska kahdestaan ajettuna kolmas kierros olisi luultavasti ollut nyt yksin ajettua kevyempi ja aika olisi voinut olla pari minuuttia parempi. Tai sitten olisi tullut hyyty. Silti parannusta viime vuoteen tuli lähes 10 minuuttia, ja jäipähän tavoitetta kauden seuraaviin kisoihin pysyä Pekan peesissä.