Korso 96 MTB Marathon, 4.6.2017

Korsoon oli taas kiva lähteä parin vuoden tauon jälkeen. Matkana olisi 64 km, eli kaksi kierrosta. Ennen lähtöä oli mukava ottaa tuntumaa aurinkoisiin polkuihin. Reittiin oltiin tehty pieniä muutoksia kisakeskuksen alueelle ja polkua lisätty vähän muuallekin, mutta tutut kivikot ja juurakot oli tietysti säilytetty. Reitti on aika tasainen, mutta lyhyet kivipätkät saavat kyllä jalkoihin hyvän tunteen.

Lähtöalueella äänentoisto ei toiminut, joten ohjeet jäivät kuulematta. Lisäksi starttialue on aika ahdas ja lähtijöitä oli paljon. Liikkeelle kuitenkin päästiin, ja jäin taas perinteisesti pussiin kun siirryttiin polulle. Pitäisi varmaankin olla aggressiivisempi starteissa, mutta jotenkin nuo tulee aina pelattua varman päälle. Alkupuoliskolla kierrosta ajelin pienessä letkassa, mutta asfalttikiihdytysten jälkeen se pääsi karkaamaan polkunousussa. Jotenkin meno tuntui aika raskaalta, vaikka sykkeet pysyivät ihan sopivalla alueella. Kierroksen toinen puolisko meni pari kaverin kanssa vähän jojoillessa, sillä onnistuin (onnistuimme) ajamaan kolme kertaa harhaan, jolloin takaa aina tuli ohiteltavia letkoja. (Opasnuolia reitillä oli määrällisesti vähintään riittävästi, mutta vääriä polkuja voisi koittaa sulkea jollain näkyvällä muovilla...)

Stemmin ihailua porukalla ekan kierroksen lopulla. Tämä myös selittää, miten reitiltä eksytään, kun opasnuolet ovat 1,5 metrin korkeudella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Toiselle kierrokselle lähtiessä pari muuta kaveria jäivät vaihtamaa pulloja, joten alkupätkän sain jumppailla itsekseni. Ulkoilureitille kuitenkin muodostui taas parin kolmen hengen letka, millä ajoimme vähän myöhemmin naisten kakkosen kiinni hiekkapolkunousussa. Tällä porukalla ajelimme jonkin aikaa, kunnes lyhyellä alfalttisiirtymällä meno tuntui sen verran rauhalliselta, että ajattelin vähän kiristää vauhtia. Aluksi letkasta ei ketään lähtenyt kyytiin, mutta muutaman kilometrin päästä yksi kaveri ilmestyi kantaan ja toinen haamuili hieman kauempana takana. Tässä vaiheessa kun maaliin oli n. puoli tuntia matkaa, alkoi taas menon tukkoisuus ihmetyttämään. Takaa tullut kuski otti vetopaikan, mutta hiljalleen eroa häneen vain syntyi. Täyttömäelle tullessa olin n. 100 metriä perässä ja sain mäessä eron kiinni (osin koska hän ei päässyt hitaammasta ohi), mutta viimeisellä vitosella sama toistui. Mitään erityistä ongelmakohtaa ajamisessa ei ollut, mutta kulkua ei vain irronnut.

Maaliissa oli ihan ok olo, mutta sijoitus painui aika alas ollen 28. Tuloksia ja aikoja ihmetellessä selitystä löytyi sitä kautta, että Peurungassa oli aika paljon samoja kuskeja. Jos voitin jonkun Peurungassa yli 10 minuutilla, niin nyt marginaalia oli vain pari minuuttia. Jos taas Peurungassa aika oli meillä samaa luokkaa, niin nyt hävisin helposti tuon 10 minuuttia. Viikossa siis kunto heikkeni n. 10 minuuttia, vaikka Peurunka kulki vieläpä huonosti.

Joko Peurungan mäet sopivat minulle paljon paremmin kuin kuvitelinkaan, tai nyt on syytä tutustua palautumiseen ja harjoitteluun vähän paremmin. Mistähän löytäisi hyvät ohjeet sille, kuinka hoidetaan viisi maratonia kuukauden sisään ja treenataan tehokkaasti samalla...? Erityisen jännää on nähdä kuinka Laajavuoren mäen nousevat viikon kuluttua (jos sinne asti selviän terveenä).

Peurunka XCM 400, 28.5.2017

Saavuin parkkipaikalle vähän ennen yhtätoista ja lämpömittari näytti 7 astetta. Jos en olisi ollut edellisenä päivänä valmiiksi Jyväskylässä ja kisa maksettu, niin olisi kyllä jäänyt lähtemättä. Lämmittely ei kiinnostanut ja reittiin olin tutustunut jo viikkoa aiemmin, joten pyörin parkkipaikoilla hyvin pukeutuneena ja odottelin lähtöä. Palelluksen takia laitoin pitkien ajovarusteiden lisäksi windstopper-hanskat ja buffin päähän.

Startista ajettu muutama sata metriä ensimmäiseen lyhyehköön nousuun. Koko letka karkasi, mutta jokainen taisi löytyä viimeisellä kierroksella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Koska jostain syystä motivaatio oli hukassa, päätin lähteä hyvin rauhallisesti liikkeelle. Muut eivät näin tehneet, vaan edellä lähdettiin taas todella vauhdikkaasti. Ajelin omaan tahtiin pienessä porukassa ja ihmettelin puuttuvaa fiilistä. Hiljalleen rupesi hieman lämpenemäänkin, kunnes Multamäen nousussa oli niin kuuma, että lasit menivät huuruun enkä nähnyt juuri mitään. Onneksi olin ottanut kesähanskat mukaan, ja sain ne vaihdettua kohta hiekkatiepätkällä. Buffin sain riisuttua kierroksen loppupuolella hiekkanousussa. Lyhyellä kivipolulla kierroksen lopussa flow pysyi poissa, mikä johti noloon kaatumiseen.

Toisen kierroksen alussa päätin vähän skarpata asenteen osalta. Koko kierros menikin kuopiolaisen perässä ajellessa; aluksi kauempana perässä ja lopuksi lähempänä. Kulkua ei edelleenkään tuntunut olevan, ja välillä sykkeetkin pyörivät n. 150:ssä, mikä on minulle todella vähän kisatouhuissa. Saimme kuitenkin kierroksen aikana jopa jonkun edellä menneen ajettua kiinni. 

Toisen kierroksen ajan näkyi keltaista. (Kuva: Sanna Laitinen)

Viimeiselle kierrokselle päätin vähän lisätä vauhtia, kun parantuva keli tuntui nostavan fiilistä. Kuopiolainen jäi tekemään jotain huoltoa ennen kierroksen alkua, joten nostin vauhtia soolona. Sykettä en tahtonut saada ylös, mutta meno tuntui silti paranevan. Nousupätkillä sain pari kaveria edeltä kiinni ja Multamäen nousussa edellä alkoi näkyä vihreää. Kierroksen toinen puolikas menikin tätä näkyä jahdatessa. Lopun cyclocross-nousussa pääsin edelle ja tästä olikin hyvä avata n. kolmen kilometrin loppukiri maaliin. (Jopa ”kivipolku” meni siedettävästi.)

Maaliin tulin sijalla 13, mikä on päivän tunnelmaan aika ok tulos. Parempana päivänä olisi tulos saattanut olla pari pykälää parempi. Ilmeisesti Kuusankosken hieman ylikova vauhti nyt kostautui sekä fiilis- että jalkaosastolla. Tosin kisan aikana lämpötilakin oli noussut 16 asteeseen, joten kyllä kelikin parani ihan oikeasti. Onneksi tuli siis kuitenkin ajettua. Viimeisen kierroksen tekeminen tuntui mukavalta ja maalissa + kotimatkalla oli  jo ihan oikea kisapäivän fiilis.

Koskaan en ole kisaa ajanut näin matalilla keskisykkeillä - ehkä tätä täytyy kokeilla toistekin. Ei kylläkään viikon päästä Korsossa, vaan silloin ajetaan taas reippaasti.

Kuusankoski MTB, 25.5.2017

Kuusankosken kisakeskus oltiin siirretty urheilukentältä kuntoutuskeskukselle. Tästä johtuen reittiin oltiin lisätty 2,6 km starttilooppi ja pahimmat nousut sijoittuivat nyt kierroksen puoliväliin entisen alun ja lopun sijasta. Tästä lisää myöhemmin...

Mukana oli taas kovia nimiä mm. Team Evocista ja Länkeniltä, ja startti olikin sen tuntuinen. Paukusta lähdetiin todella kovaa ja alkuloopin polulle siirryttäessä jäin vähän pussiin. Tämän kruunasi se, että pienen puronylityshypyn jälkeen edellä mennyt väisti isoa kantoa hieman myöhään, joten itselleni jäi ainoaksi vaihtoehdoksi ajaa sitä päin. Pyörä onneksi säilyi ehjänä, joten perään vain. Varsinaiselle kierrokselle lähtiessä olikin sitten jo sykkeet tapissa ja jalat lopussa.

Ensimmäisellä kierroksella pääsin suhteellisen hyvin kuitenkin ohittelemaan edellä meneviä. Sykkeet olivat takaa-ajomoodissa, joten ”hyvältähän” se tuntui. Puolivälin jälkeen polkupätkällä edellä näkyi muutama selkä, jotka sain sopivasti kiinni hiekkatielle tullessa. Tässä pääsin hieman lepäämään peesissä viimeiselle polulle saakka. Kävi ilmi, että edellä mennyt kaveri oli sama, jonka kanssa on tullut vaihdettua muutama sana ennen Tahkon loppunousua viime vuosina. Oman tasoinen seura siis näköjään aina löytyy.

Oho. Ihan kuvaan tarttunut, että en minä ihan koko aikaa peesannut sinipaitaa. Maaliin tultiin kuitenkin toisin päin. (Kuva: Antti Tallinen)

Toisella kierroksella kaveri veti alun ihan reippaasti ja päästi minut edelle polkupätkille. Hänellä ei ollut takajarrua lainkaan, joten laskuissa tuli vähän tasoitusta. Polkunousut kiipesivät nyt ihan kivasti, ja hiekkatiellä sain taas peesata. Tosin nyt tuo ei enää levosta käynyt, vaan aika täysillä sain mennä.

Kolmannen kierroksen alku meni ihan kohtalaisesti, mutta hieman tuntui hönkä loppuvan. Urheilukeskusta edeltävään polkunousun alkuun tuntuikin menevän loput paukut. Tämä tuli näytettyä toteen, kun seuraavassa polkunousussa piti katsella kaverin karkaavan. Ehkäpä nämä nousut olisivat sopineet itselleni paremmin kierroksen loppuun...Ainahan sitä yhden nousun kiristää, mutta kun maaliinkin pitäisi jaksaa. Joka tapauksesssa kierroksen loppupuolisko jäi hieman tylsäksi kun menohaluja olisi ollut, mutta enää ei vaan paukkuja löytynyt. Maaliin selvisin silti suhteellisen tyylikkäästi sijalla 9.

Päivä, keli ja kisa olivat kaikin puolin hienot. Lisäksi tuli hyvä muistutus siitä, että sunnuntain cup-kisaan korkeusero-Peurunkaan on syytä lähteä vähän iisimmin.

EVOC MTB, Rajamäki, 13.5.2017

Suomen kesä pelasti jälleen. Auringonpaistetta, 12 astetta ja 60 km maastoajoa. Tällä kertaa sai ajaa siis kesäkamoissa. Ilmoittautumiset ja muut rutiinit sujuivat tyylikkäästi. Kiinnostus oli ennakkoon tietysti tuloksessa, mutta etenkin siinä, kuinka 140 mm joustava keinutuoli pelaa marakisassa.

Starttiin muutama minuutti. Takana enemmän väkeä kuin edessä. Kovimmat jätkät puuttuvat vielä.

Startti oli huomattavasti helpompi käsitellä kuin viikko sitten Jämsässä. Kärki vähän himmaili alun ulkoilureitillä ja muutama kiireisempi paranteli asemiaan. Polulle siirryttäessä mentiin sopuisasti jonoon ja käynnisteltiin ajamista. Kangaspolut olivat aika neutraalia ajelua, mutta muutaman kilometrin jälkeen alkava kivikkopätkä olikin aika kamalaa suorittamista (toinen kierros alkoi pelottaa jo valmiiksi). Letkasta muutama kovempi meni menojaan ja lopulta meitä taisi olla vain kolme henkeä porukassa. Teknisemmäsä laskussa alfalttipätkälle yksi karkasi ja seuraavaan nousuun tullessa toinen hyytyi. Sain siis ajella useamman kilometrin polkurallia ihan itsekseni, kunnes irtohiekkanousussa takaa tuli 40-sarjalainen jäykkäperällä ohi ja onnistuin jäämään takarenkaaseen roikkumaan. Suurin piirtein samoihin aikoihin edessä alkoi vilkkumaan letkan verran selkiä, joten paikka vaikutti hyvältä.

Kierroksen viimeisten ~7 kilometrin aikana saavutimme letkan siten, etta maalialueelle tulimme isommalla porukalla. Tässä ajeltiin muutama sata metri mukavuuspainotteisesti, kunnes veturini ilmoitti, että ajamaan tänne oltiin tultu. Kaveri vetikin ulkoilureitillä letkaa hyvää tahtia. Kohteliaisuuttaan hän tarjosi vetotehtäviä muillekin, mutta joutui toteamaan, ettei ainakaan minusta ole vetämään hiekkatiellä. Takaa joku kaveri lähti jossain vaiheessa kovaa irti, mutta muuten näin mentiin kivikkopolulle saakka ja saavutettiin muutama yksittäinen kuski. Kivikkopätkällä kuvittelin olevani väsynyt, mutta jostain syystä pyörä kulki aika hyvin: oma letka jäi ja saavutin muutaman edellä menevän. Jäykkäperällä ajavat hyytyivät melkoisesti hakkaavassa kivikossa.

1. kierroksen jälkeen maalialueella. Hyvästä vedosta on kiitettävä, etenkin kun siitä on kuvatodiste.

Hetken aikaa ajelin aiemmin irti lähteneen jäykkäperäkuskin takana, mutta hänellekin kivet ja juuret tekivät tehtävänsä, joten toisen kierroksen loppupuolisko meni soolosuoritukseksi. Neulaspolkuralli oli hauskaa ja onnistuin vielä saavuttamaan pari kuskia. Tällä kertaa vauhdinjako meni siis kohtalaisen hyvin kohdilleen. Keskisykekin kertoi sen, että kovempaa en olisi päässyt edes yrittämällä, joten letkat olivat kaikesta päätellen aika sopivat.

Vaikka Rajamäen kisa onkin pääsääntöisesti teknisesti helppo, niin silti sen verran löytyy kivikkoa, että ainakin minun käytössäni reilusti joustava mukavuuspainotteinen sohva on aika sopiva valinta.

Maalissa ei tullut virallisia tuloksia kyseltyä ja myöhemmin netissä kohdallani oli DNS. Numerolapun siru ei ollut toiminut, mutta löytyihän sieltä silti sijoitukseksi 17. Tyytyväinen pitää olla. Viime vuoden aika ei ole vertailukelpoinen, sillä reittiin oli lisätty polkua ja kierroksen pituus oli kasvanut n. 26 km:sta yli 30 kilometriin.

Jämsä MTB, 7.5.2017

Kisakauden avauksen tarjosi tänä vuonna CC Ilves Jämsänkoskella. Kisakuume oli kova, joten parin sadan kilometrin ajomatka yhteen suuntaan 30 km kisaa varten tuntui ihmeen järkevältä. Tarjolla oli kolme 10 kilometrin kierrosta keskisuomalaista polkua. Kovin suuresta tapahtumasta ei ainakaan vielä ole kyse, mutta silti viivalla oli eri sarjoista n. 70 kuskia, ja mukana tietysti koviakin nimiä. Keli oli upean aurinkoinen, mutta lämpömittari näytti n. viittä astetta, joten ihan kesäkamoissa ei tarvitsisi ajella.

Reittiin tutustuin varovasti palellen. Metsässä ei oikein viihtynyt, vaan aikaa oli paljon miellyttävämpi viettää maalialueen auringossa. Sen verran selvisi, että valtavia korkeuseroja ei olisi, mutta hienoa polkua sitäkin enemmän.

Startissa jännitettiin hieman pidempään ajanoton temppuilun takia, mutta lopulta päästiin irti. Kärki lähti kovaa liikkeelle. Itse tuotin itselleni pettymyksen, ja annoin kovempien mennä. Alku hapotti pahasti ja oman paikan löytyminen oli hankalaa. Lisäksi parin kilometrin jälkeen jokin keppi asettautui voimansiirtoon, joten piti pysähtyä poistamaan ylimääräiset kyytiläiset. Löysin kuitenkin kohta jonkinlaista ajoseuraa, mutta kyyti ei tuntunut ihan oikealta. Teknisemmän pätkän jälkeen kierroksen puolivälin tienoilla ajattelin hakea vähän lisää vauhtia. Tätä kestikin reilu kilometri, kun takarengas lipsahti ja alkoi tyhjentyä (ensimmäinen kerta kun snake skin antautui kyljestä). Ei auttanut kuin pysähtyä ja katsoa kun porukkaa lappoi ohi. Samalla suhautin renkaaseen ilmaa ja litkut näyttivät toimivan. Matka jatkui ja rengas jatkoi tyhjenemistä. Ohittelin muutaman kaverin ennen kierroksen päättymistä päästääkseni heidät maalialueella uudelleen edelle, kun pysähdyin taas lisäämään ilmaa. 

Nopeaa polkua. (kuva: Waterproof sport)

Toinen kierros tuntuikin jo paljon paremmalta. Oli jälleen hauska ajella kiinni edellä meneviä, etenkin kun rengas alkoi pitämään ilman sisällään. Nyt alkoi meno jo tuntua lähes maastoajolta ja pystyin nauttimaan reitistä. Kierroksen loppuun mennessä oli kuitenkin kaikki saavutettavissa olevat saavutettu, joten kolmas kierros jäi hieman tylsäksi. Pientä puristusta tietysti yritin, mutta kun selkiä ei näy, niin niitä ei näy.

Maalissa jaloissa tuntui ihan ajaneelta, mutta ei mitenkään väsähtäneeltä. Edellä oli pari kaveria n. minuutin päässä, joten ilman pakollisia hengähdystaukoja tulos olisi saattanut olla vähän parempi. Hieman kovempaa olisi muutenkin pitänyt päästä, mutta näköjään pyörä kulkee vain niin kovaa kuin jaksaa polkea. Syytän kisaa edeltäneitä sairasteluita.

Totuus paljastuu vajaan viikon kuluttua maramittaisessa kisassa Rajamäellä...

Kiitos 2014 - 2016: Canyon Lux CF

Canyon Lux CF 8.9 palveli hyvin ja toivottavasti palvelee edelleen uutta omistajaansa.

Runko: Canyon Lux CF, koko M (6/2016)
Keula: Fox 32 Float 29 CTD Fit Factory
Iskari: Monarch RT
Voimansiirto: 1x11, Shimano XT M8000 -osasarja, välitykset 32x11-42
Jarrut: Formula R1
Kiekot: DT Swiss Spline ONE XR150
Renkaat: Schwalbe Rocket Ron snake skin 29x2,25, litkuilla
Putkiosat: Ritchey , stemmi 80 mm, tanko kavennettu (muodin vastaisesti) n. 640 mm:iin
Satula: Ergon SM30 EVO
Gripit: Spank
Polkimet: Shimano XT lukot
Pulloteline: Specialized, sivusta ladattava

Räntälenkki ja ylivalotus 19.2..

Synkkä Syysunelma 2016, 21.10.2016

Pyöräilykausi näytti päättyneen Taivassalon ajeluun, kun syyskuussa pieni sairastelu työkiireineen johti motivaatiopuutteeseen. Lokakuun alussa seurasta tuli kuitenkin kyselyä saisimmeko kasaan porukan Synkkään Syysunelmaan (ex Mammuttimarssi), ja jostain syystä homma alkoi kiinnostaa. Pyörät oli otettava esille ja kahdessa viikossa löydettävä uinuva pyöräilijä. Alkuun näytti (ja tuntui) pahalta, mutta jotain pohjia kai on, kun jonkinlainen siedettävä suoritustaso kuitenkin palautui tuossa ajassa.

Pientä oikomista rastille 24.

Saimme lopulta kasaan kolmen hengen porukan ja ilmoittauduimme 100 km pyöräsarjaan (joukkueet Kymijoen Kyynel 1, 2 ja 4). Tarjolla oli sarjat 50, 100 ja 160 km sekä juosten että pyörällä. Aikarajat pitemmillä matkoilla olivat molempiin sarjoihin 24 ja 30 tuntia. Matkat oli mitattu semiaggressiivisen juoksijan reittivalintoja pitkin. Idea 100 km matkalla oli kiertää 26 rastia oikeassa järjestyksessä rastin numero 6 sisältäessä uintitehtävän. Järjestäjä julkaisi ainoastaan rastien koordinaatit, muu jäi osallistujien varaan. Syyskelin lisäksi maustetta hommaan tuo starttiaika, joka oli klo 20:00.

Markku ja Sanna kantoivat päävastuun karttavalmisteluista ja reittisuunnittelusta. Itse olen ollut sitä mieltä, että maastopyöräily on parhaimmillaan silloin, kun katse on luotuna tiukasti kolme metriä eturenkaan eteen eikä reitiltä pysty eksymään vaikka yrittäisi. Minkäänlaista kokemusta seikkailu- tai suunnistuskisoista minulla ei ollut, joten kaikki olisi uutta. Tietysti yritin olla mukana suunnittelussa, mutta parempi ehkä että ne jotka osaavat, myös tekevät. Meille sopivasta tavoiteajasta ei oikein ollut ensikertalaisina tietoa, mutta ajomatkalla paikan päälle tuntui aika luontevasti syntyvän konsensus siitä, että 12 tuntia voisi olla aika lähellä todellisuutta.

Paikan päällä säädettiin 1,5 tuntia ja ryhmityttiin lähtöalueelle kuuntelemaan nokkahuilukonsertti. Tämän jälkeen matkaan n. 50 muun eri matkoja ajavan pyöräilijän kanssa. Rastille 1 ajettiin letkassa hyvinkin reipasta vauhtia pehmoista hiekkatietä pitkin. Joku rohkea käytti tässä myös ensimmäisen oikomismahdollisuuden. Ainakaan aikaa tuossa eivät säästäneet, mutta fiilikseen varmasti pääsi. Rasti 2 löytyi myös letka-ajelun ansiosta nopeasti. Tuolla pätkällä kuitenkin ehdin vähän ihmetellä, että kuinka porukka tunnistaa oikean pikkutieristeyksen ihan reippaassa vauhdissa ja säkkipimeässä. Rasti 3 olikin jo retkeilyreitillä ja vaati maastopyöräilyä. Eikä oikea polunalku löytynyt ihan ensiyrityksellä. Rastille 4 teimme sitten muista poikkeavan reittivalinnan: ajoimme vitoselle ja haimme nelosen jalan, sillä muuten olisi pitänyt työntää pyöriä metsässä yli 500 metriä. Tämä korvattiin nyt parin kilometrin jalkapatikalla. Ratkaisu oli selvästi hermoja säästävä, mutta GPS-seuranta näytti, että takkiin kyllä tuli ajallisesti aika reilusti. ”Juostessa” tuli tosin mukavan lämmin. Rasti 5 olikin sitten helppo, ja siitä oli lyhyehkö tiesiirtymä uimaan rastille 6. Karhusolan Tiukunen odotti meitä perillä märkäpuvussa ja pyysi kauniisti riisumaan. Itselläni kävi tuuri, kun sain vielä kuivat pelastusliivit. Tuonelan joutsen odotti silitystä 5 m laiturin päästä. Matka sinne meni hyvin nopeasti, mutta paluumatka laiturille tuntuikin jo aika pitkältä. Ylös noustessa 2-asteinen ilma ei tuntunut enää pahalta. Kuten ei myöskään järjestäjän tarjoama grillimakkara nuotiolla.

Täydessä vauhdissa leveällä hiekkatiellä jossain rastin 11 tienoilla.

Matkaa oli kuitenkin jatkettava. Rastille 7 piti taas vähän jalkasuunnistaakin, mutta se löytyi Sannan ansiosta helposti supasta. Rasti 8:kin löytyi sujuvasti, vaikka matkalla piti metsätieristeyksessä vähän pohtia. Rastilla onnistuimme myös auttamaan kaveria, joka oli etsinyt sitä n. 10 minuuttia. Me löysimme sen heti, vaikka järjestäjän tulkinta hiidenkirnusta olikin aika lavea. Tällä rastilla 160 km jalkamiesten kärki myös sai meidät kiinni. Seuraaville rasteille saavuimmekin heidän kanssaan tasatahtia. Rasteille 9 ja 10 ajoimme leveämpää tietä kiertoreittiä, sillä emme halunneet riskeerata. Varmasti meille oikea valinta, mutta osaavammat oikaisivat aika reilusti. Matkalla rastille 11 pidimme ensimmäisen pizzatauon, jonka aikana pari joukkuetta meni ohitse. Samalla pätkällä oli myös pieni erimielisyys rastin sijainnista, joka itsessään oli hyvin selkeä. Tällä kertaa suurpiirteisempi kartanlukutapa oli se oikea. Seuraava rastiväli oli helppo siirtymä, mutta loppu tarjosi taas pienen lämmitelyn, kun rasti oli metsämäen päällä. Rastille 13 ajettiin jälleen metsäteitä ja mäkiä, sekä koitettiin pysyä kärryillä risteyksistä. Siirtymä rastille 14 oli todella pitkä meidän reittiämme; oikojat säästivät reilusti aikaa. Rasti löytyi tutulla varmuudella pienen metsärämpimisen jälkeen lammen rannasta. Metsässä vilkkuvat muut valot tietysti aina vähän auttavat. Rasti 15 oli suhteellisen lähellä ja helppo, mutta matkan mäet alkoivat jo tuntua. Läheisellä rastilla 16 kartanolla puolestaan oli järjestäjän tarjoama vesipiste, jota hyödynsimme ruokailun ohessa.

Rasti 17 oli taas lähellä. Löysimme sen rautaisella osaamisellamme helposti (= hyvä tuuri ja toinen joukkue), mutta ymmärrän hyvin, että joku tuon etsimiseen hiekkakuopasta käytti ihan reilusti aikaa. Metsähiekkatie rastille 18 (Kiikalan lentokentän lähellä) oli aika pehmeä, mutta matka taittui mukavasti. Rasti itsessään oli helppo, etenkin kun juoksusarjan kärki ilmestyi juuri sopivasti luoksemme pieneltä polulta, joka vei suoraan rastille. Miten nuo suunnistajat oikeasti löytävät nämä polut?

Tässä vaiheessa matkaa oli takana 8 tuntia ja tankovalo alkoi indikoimaan punaista, joten vihdoinkin pääsi vaihtamaan ensimmäiset akut. Hyvä näin, sillä rasti 19 Kultalammella olikin seikkailu. Rastin lähestymiseen Sanna otti suoremman ja ehkä haastavamman reitin, Markun kanssa menimme (ennakolta) CX-ystävällisempää kiertopolkua. Meidän polkumme käytännössä hävisi pois ja vaikka juoksukärki taas antoi rastivinkin, niin olimme vähän hukassa. Sanna löytyi kuitenkin läheltä valojen perusteella ja poimimme rastin. Rastilta poistumiseen meillä oli selkeä ennakkosuunitelma, mutta olimme Markun kanssa tulleet rastille aika erikoisesta suunnasta, joten oikea lähtösuunta ei ollut oikein selvillä. Riittävän pitkän arpomisen jälkeen oikea suunta ja polku kuitenkin löytyi. GPS-seuranta taas jälkikäteen vähän lohdutti, sillä samanaikaisesti toinenkin joukkue oli hukassa samalla rastilla ja vielä paljon pahemmin.

Polkupätkä rastilta 19 pois oli aika hankala ajaa pimeässä, mutta tielle päästyämme siirtymä rastille 20 oli aika sujuva (vaikka itse olin taas risteysten kanssa aika hukassa). Jälkiviisaana rastin 19 kanssa olisi voinut toimia paljon fiksummin. Kai se on vain kokemus ja tuntuma, joiden perusteella osaa päättää oikein, kannattaako joskus oikoa vai kiertää. Rastin 20 jälkeen oli taas (viimeinen) pizzatauko. Lisäenergia taisi tulla vähän myöhässä, sillä väsymys iski päälle porukkaan. Tilannetta ei helpottanut se, että vaikka nyt päästiin ajamaan useampi kilometri asfalttia tutuissa maisemissa, niin vastatuuli / viima oli aika ikävä. Kaiken tämän pohjalta rastille 21 mennessä teimme kunnollisen suunnistusvirheen. Lisämatkaa ei nyt kauhean paljoa tullut, mutta virhe oli hyvin typerä. Eli väsytti. Rastille 22 pääsimme kuitenkin taas sujuvasti 160-juoksukärjen kanssa viimeiset pari sataa metriä samaa matkaa. Taas jatkaessamme teimme ensimmäisen oikean oikaisun metsän läpi pyörien kanssa. Hyvin meni (100 metriä) ja matka jatkui. Matkalla rastille 23 oli taas ihan konkreettista hyötyä siitä etten ollut yksin. Olin taitellut kartan typerästi, ja olisin ajanut suoraan rastille 24. Kun minut taas autettiin kartalle, oli 23 aika selkeässä paikassa. Rastille 24 mennessä päästiin taas oikaisemaan metsämäen yli. Onneksi täällä meni jokin poluntapainen; lisäksi aiemmin kulkeneiden jäljet auttoivat. Rasti itsessään löytyi mukavasti mutta oli ilmeisesti riittävän hämäävä, sillä matkalla näkyi metsässä etsiviä valoja aika reilusti väärässä paikassa.

Valjennut aamu viimeisellä rastilla. Ei tunnu missään.

Rastilta 24 alkoikin sitten ”loppukiri”. Vauhti pysyi siis rauhallisena, mutta loppu alkoi jo häämöttää. Jaksaminenkin parani selvästi. Rasti 25 oli suhteellisen selkeässä paikassa korkean jalkaisin kiivettävän mäen päällä, mutta olin piirtänyt omaan karttaani reitin sopivan huolimattomasti, joten en ollut rastia lähestyttäessä tai sen vieressä ollenkaan kartalla. Rasti 26 olikin enää nautiskelua, kun sai vielä uudestaan kiivetä toisen kallioisen mäen päälle.

Maaliin tulimme n. 130 km ajaneena juuri alle 13 tunnin, mikä oli yllättävän lähellä ummikkona veikkailtua 12 tuntia. Vertailun vuoksi tietysti 100 km pyöräkärjen aika oli 9:33 ja 160 km kärjen 11:41. Vaikka aikaa meni ihan reilusti, niin sijoitus omassa sarjassamme oli n. puolivälissä, joten sijoituksellisestikin suoritus oli lopulta varsin ok (vaikkei nyt mitään sijoituksia edes haettu). Satasen juoksukärki tuli maaliin n. puoli tuntia meidän jälkeemme ja 160 km juoksun voittoaika oli 21 tuntia. (Tulokset: https://www.dropbox.com/s/uy4m7d96hltuc0i/Synkkis_tulokset_2016.pdf?dl=0). Jos ajasta jotain huonoa pitää todeta, niin olisi ollut kiva olla maalissa pimeällä, kun lähtökin tapahtui pimeässä.

Tapahtumasta jäi siis kaikin puolin hieno fiilis. Valvottu yö tietysti pyöristää vähän muistikuvia, mutta hauskaahan tuo on. Keli oli käytännössä niin hyvä kuin lokakuun lopussa vain voi olla: pari astetta lämmintä ja maasto oli rutikuiva. Oli täysin liioittelua kiusata XC-täpäriä virittämällä siihen lokasuojat. Mutta teen sen silti uudestaan, jos tällaiseen eksyn: 12 tuntia takapuoli märkänä ei juuri houkuta. Olisihan tämä tietysti muutenkin ihan erilainen yö, jos vettä tulisi tai olisi 8 astetta pakkasta.

Huh... Tulipa pitkästi tekstiä, mutta minkäs teet. Homma vain on niin mukava pikakelata läpi. (GPS-pikakelaus: http://www.tulospalvelu.fi/gps/2016synkkis/?v=m3)

 

Muistilista itselleni ensi vuoteen:

• Pukeutuminen oli täydellinen
• Merinovilla-alusasu (uintiin saakka puuvillapaita), päällä pyöräily-t-paita
• Lyhyet pyöräilybibsit tuomassa pehmusteen
• Gore-tex kuorihousut
• Ohut softshell-takki
• Gore-tex maiharit (Kultalähteellä kiitin itseäni, vaikka lukoista jouduinkin siis luopumaan)
• Buffia päässä ja kaulassa
• Softshell-sormikkaat

Muuta mainittavaa

• Reittisuunnitteluun pitää käyttää kunnolla aikaa. Ja rasteista pitää olla tarkat lähetsymiskartat ja/tai -ohjeet. Nyt oli hyvä valmistautuminen porukan osalta, mutta itse olin mm. huolimaton.
• Tuskin opin suunnistamaan seuraavaksi kerraksi, joten sopivaa aggressiivisuutta voisi reittiin hakea, mutta ei liioitellen. Itsekseni en pääse reittiä maaliin.
• Teiden nimistä voi olla apua.
• Akkuja oli jopa liikaa: Fenix BC30 on hyvin säästeliäs täystehoa himmeämmällä. Kypärävaloa voi muuten vain säästellä.
• Kypärävalon akun voisi asentaa siten, ettei akkua tarvitse aina irroitaa kun ottaa repun selästä...
• Syötävää tarvitsee pitkään suoritukseen. Jos aikaa pitää hakea, niin voinee syödä kerralla enemmän ja nopeammin.
• Matalan sykkeen touhussa ei juuri geelejä viitsinyt käyttää.
• Lämpö pysyy hyvin yllä, jos sopivin välein järjestää itselleen vähän rämpimistä.
• Karttateline on pakollinen. Lisäksi olisi hyvä olla valo, jolla karttaa on näppärä lukea.