Tahkon suhteen kävi tuuri. Kisapäivä oli lauantai, ja pyörän sain alle jo keskiviikkona. Rajamäeltä alkoi siis n. 1,5 kuukauden mittainen maastotauko, joten taaskaan ei kovin luottavaisena voinut lähteä matkaan. Takuutapaus sinänsä sujui mallikkaasti, kalenteriaikaa vaan kului odotteluineen ja lähettelyineen, lisäksi oma parin viikon lomailu hidasti asiaa.
 |
| Maisema perjantai-iltana. Uusi runko on kiva. |
Jotta pelkkä pyörä ei aiheuttaisi epävarmuutta, hommasin paikan päältä uudet kengät. Muuten uusittua oli rungon lisäksi vielä gripit sekä hanskat. Perjantaina sain kuitenkin tehtyä ihan mukavat testiajot, kaikki oli siis suhteellisen valmista lauantain 60 km sisäänajoa varten.
Kisa-aamuna oli mahtava keli. Maasto oli kuiva, aurinko paistoi ja porukkaa alkoi kertyä lähtöalueelle. Otin aika hyvissä ajoin paikan siten, että näin kärkipään kuskit, mutta väliin jäi kunnioittava rako. Ja niinhän siinä kävi, että tuohon väliin ilmestyi ehkä pari sataa kuskia. Lähtö tapahtui reippaasti, mutta ulkoilureitillä vauhti olikin yllättävän rauhallista. Kaarisillalle tuli pieni sumppu ja taluttaa sai, mutta asfalttitiellä oli varmasti 150 kuskia vielä kärjen kanssa samassa vauhdissa. Ilmeisesti Vastaranta ei halunnut pitää vauhtia, eikä kellään muulla kärkikuskilla ollut intoa lähteä hurjastelemaan häntä vastaan.
Nilsiän polkupätkällä porukka sitten jonoutui ja mummonmäkeen tultiin vähän hajanaisemmissa ryhmissä. Itse olin päässyt nousemaan oikein sujuvasti sopivan tuntuiselle paikalle, ja vähän ennen Kinahmin nousua meitä oli n. 10 hengen porukka, jossa oli mukana naisten kärki. Kinahmin polulle käännyttäessä kävi mielessä, että nyt joutuu ajamalla nousemaan ylös (edessä ei näkynyt ketään), mutta polulla perä tuli vastaan heti. Tunkkaava letka antoi kuitenkin hienosti tilaa naisten ykköselle (Kanerva), joka tuli ajamalla ylös. Pääsin sopivasti hänen kyytiinsä Kinahmin poluille; toiseen huoltoon asti saikin siis nauttia aika vauhdikkaasta polkurallista.
Hiekkasuoralla Kanervalle tarjottiin suhteellisen vauhdikas peesi, ja samasta palvelusta meitä pääsi nauttimaan muutama muukin. Meno tuntui hyvältä, mutta sykkeet olivat jo aika pitkään huidelleet punaisella. Kinahmi II:lle tullessa alkoi jaloissa tuntumaan krampin oireita kummallisen aikaisessa vaiheessa. Polku nousi portaille asti ihan hyvin, mutta portaat ilmeisesti veivät loput mehut. Mäen päällä piti todeta, että jos maaliin haluaa, niin on pakko vähän höllätä. Seuraavat 15 km polkuja ja hiekkateitä olivat aika synkkiä. Aluksi takaa tuli n. 10 kaveria tipotellen ohi ja tämän jälkeen ajelin pääasiassa itsekseni. Toivoin vain ettei tulisi täyttä katkeamista, vaan pystyisin pitämään edes siedettävää vauhtia.
Asfalttitien lopulla ennen Tuulivaaran nousuja takaa tuli taas n. 10 hengen porukka, johon yritin päästä mukaan. Tässä porukassa ajoi naisten kakkonen. Ei voi puhua, että nousuissa olisi ollut erityisesti iskua, mutta ei kaikilla muillakaan ihan helppoa ollut, joten porukka vähän hajosi ja pysyin niin ja näin mukana. Tuulivaaran huollon jälkeen alkaa mielestäni upea pätkä ja siinä alkoikin taas tuntua, että hommasta selvitään. Parin kaverin kanssa ohiteltiin toisiamme ennen viimeistä huoltoa olevissa mäissä.
Viimeiseen huoltoon tulni näennäisen itsekseni ja siitä eteenpäin maali onkin lähellä. Paukut olivat aika loppu, mutta meno tuntui silti hyvältä. Juuri ennen El Grandea takaa tuli kaveri, joka musteli meidän ajelleen samassa kohti yhdessä viime vuonnakin. Ehdin todeta hänelle, että ”suht hyvin menee”, kun molempiin reisiin iski täysin yllättäen krampit. Kaveri hävisi ja takaa tuli muita. Krampit kuitenkin helpottivat muutaman sadan metrin päästä ja pystyin jatkamaan normaalisti. Nousua en kuitenkaan uskaltanut yrittää ”ylikovaa”, ettei kävisi huonosti. Grandessa muutama selkä edellä hävisi, mutta jäi muutama taaksekin. Aivan nousun päällä tuli onneksi joku takaa ohi suht reippaasti, jolloin päätin pysyä perässä. Hän päästikin minut edellä laskuihin ja laskussa sain kiinni yhden edellä menneen. Syke huiteli aivan tapissa, mutta samassa porukassa ajanut 120:läinen kannusti meitä ajamaan kilpaa maaliin. Ei olisi millään huvittanut, mutta eihän sitä voinut luovuttaa kun vasta puolimatkassa oleva heppu tsemppaa. Tämän loppukirin voitin, ja maalissa oli kyllä täysin tyhjä olo. Aika meni vähän päälle kolmen tunnin, eli tavoiteltavaa vielä jäi. Sijoituksissa oli aika tiukkaa, sillä sekä edessä että takana oli minuutin sisällä 5-10 kuskia.
Tulos oli siis kohtalaisen hyvä. Viime vuonna lähdin vähän liian hitaasti, ja tänä vuonna ehkä vähän liian kovaa. Huonolla kisa- ja maastotuntumalla täytyy olla kuitenkin todella tyytyväinen. Koneesta lähti varmasti irti kaikki mitä oli. Se jäi vähän harmittamaan, että Suunto oli lopettanut tallentamisen jo kaarisillan sähläyksessä, joten dataa ei jäänyt käteen.
Kokonaisuutena Tahkolla oli taas (tietysti) mahtava festivaalitunnelma. Kaikkien sarjojen kärjessä mentiin totta kai lujaa, mutta ehdottoman vaikutuksen teki Aki Färm 240:llä. Keskinopeus oli tasan sama kuin minulla, mutta matkaa neljä kertaa enemmän. Aivan käsittämätön suoritus!
