Cycli XCM, 16.7.2017

Seinäjoen kisa ei ollut suunnitelmissa, mutta koska lomamatka oli ohi ja kisakuume Tahkon jälkeen taas kova, niin pitihän sitä yrittää. Puolen päivän pyöräsääätö kertoi, että parin kilometrin vanteella ajaminen Tahkolla ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Yksi pahempi lommo löytyi, mutta ilma pysyi sisällä. Samassa yhteydessä vaihdoin leiriä: kolmisen vuotta on menty pelkillä Rocket Roneilla, mutta nyt testiin tuli Mezcal. Ensivaikutelma oli hyvä, kun kumi napsahti vanteelle melkein pyytämällä. Enempää en sitten ehtinytkään renkaaseen tutustua. Ehtiihän sitä sitten kisassa.

Seinäjoen reitti oli puolituttu. Ajoin täällä pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen reittiä oltiin muutettu aika paljon. Perusajatus oli tosin ennallaan: ei juuri korkeuseroja, polut välillä nopeita ja välillä juurakkoisia, ja välillä vauhdikasta ulkoilureittiä. 20 kilometrin kierroksesta n. puolet on polkua. Lisäksi nyt kyseessä oli (heinäkuun ainoa) maracupin kisa, jolloin viivalla on aika paljon enemmän porukkaa. Vaikka reitti on periaatteessa helppo, on radalla muutamia kohtia, jotka on hyvä tuntea, tai muuten kovemmassa vauhdissa saa paikkailla pyörää tai kuskia.

Ensimmäinen kierros meni ajorytmin hakemiseen ja reitin ihmettelyyn. Ajo tuntui hyvältä, mutta en uskaltanut hakea mitään kovin kovaa vauhtia. Polut vähän tökkivät, kun tuntuma oli hukassa ja juuret tuntuivat isoilta. Kierroksen lopussa meitä oli muutaman hengen epämääräinen letka, ja 2. kierroksen alussa tuntui, että vauhtia pitäisi ehkä olla vähän enemmän. Parin ensimmäisen polun aikana hivuttauduin porukan kärkeen, ja vähän teknisemmällä polulla eroa taakse alkoikin syntyä. Pidemmälle ulkoilureitille päädyin siis itsekseni, mutta kovin kauaa ei tarvinnut puuskuttaa, kun takaa letka ajoi kiinni.

Muutaman minuutin vedon jälkeen takaa kuului erikoinen kommentti: ”mä voin vetää välillä”. Ei muuta kuin ole hyvä, päästin kaverin kärkeen ja jäin itse takarenkaaseen. Seuraavalla polulla kaveri pitikin hyvää tahtia, ja muut letkasta jäivät vähän taemmaksi. Kierroksen loppupuoliskon kuluessa vielä yksi kuski takaa nousi mukaan, joten tulimme kierroksen loppuun kolmestaan. Kierroksen vaihdossa varmistui, että tämä kolmas kuski tiesi, kuinka alamäkiä ajetaan.

Loppulasku toisella kierroksella. Punapaita näyttää mallia. (Kuva: Jouni Kananen / www.crocsports.com)

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä veturi meinasi hieman karata ja alamäkikuski alkoi kärsiä krampeista. Sain kuitenkin hyvin vetäneen LaPy-asuisen kaverin aika nopeasti kiinni ja jatkoin roikkumista. Kaveri oli näyttänyt tutulta, ja Sauli Pihamaa se olikin – sijoitus vain ei täsmännyt (rengaspulmia). Tilaisuus siis piti käyttää hyväksi, ja lupasin roikkua perässä mahdollisimman pitkälle. Olisi varmasti ollut reilua yrittää välillä vetää, mutta Sauli on kuitenkin oletuksena tällä matkalla yli 10 minuuttia nopeampi, joten olin tyytyväinen pysyessäni perässä. Vauhti oli siinä mukavuusmaksimin ja punarajan välissä koko ajan, joten nautin kyydistä.

Tällä asetelmalla tultiinkin sitten maaliin asti. Viimeinen kierros oli periaatteessa tylsä, kun ketään ei saatu kiinni, eikä takaakaan ollut painetta. Poluista oli kuitenkin mahtava nautiskella kun tiesi, että edellä ajaa oikeasti hyvä kuski. Loppukiri jäi suosiolla pois, mutta datankin mukaan suoritus oli silti aika lähellä maksimia.

Kaikin puolin Seinäjoen kisa oli hieno. Uudesta takakumista ei voi vielä todeta muuta, kuin että se kesti. Mikä sekin on ihan hyvä saavutus tällä reitillä.

Tahko MTB, 1.7.2017

Kesä on ollut ”kesä”, mutta Tahkolle kirkastui. Kisaa edeltävänä iltana tutstuin uuteen loppulaskuun ja haistelin tunnelmaa. Molemmat olivat kohdillaan. Tosin vuoden päästä lasku on varmaan vauhdikkaampi, kun se saadaan viimeisteltyä. Maasto vaikutti muutenkin olevan kunnossa, joten ajan parantamiselle ei näyttänyt olevan esteitä. Myös lähtöryhmityksiä oltiin muutettu ja ryhmiä pienennetty häsläyksen vähentämiseksi.

Edeltävä ilta, asia käynee selväksi. Aika jännästi tuo takarengas sattui kuvaan...

Starttiin päädyin ”kolmanteen riviin”. Lähtö ei ollut mitenkään aggressiivinen, mutta n. 30 metrin jälkeen tuli tulppa, mikä johti kaverin kaatumiseen juuri edessä. Ei se varsinaisesti haitannut, mutta jälkijoukkoonhan siinä putosi. Alkuasfaltilla ja ulkoilureitillä pääsi kuitenkin vähitellen ylöspäin, ja ensimmäisen kerran omassa tahkohistoriasssani sain ajaa kaarisillan yli. Asfalttitiellä Nilsiään ilmeisesti koko porukka olikin nipussa ja jonoutuminen tapahtui ensimmäiselle polulle. Oli pieni yllätys että polulla edessäni ajoi Jussi Veikkanen, joka oli selvästikin ollut tosissaan sanoessaan lähtevänsä vain nautiskelemaan. Mummonmäessä Veikkanen jäi (!), ja ajelin sopivassa porukassa reipasta vauhtia vältellen punarajaa.

Kinahmia ei tälläkään kertaa tarvinnut ajaa ylös, mutta eipä se haitannut. Kinahmin polut pääsisi samoilla tehoilla kovempaakin jos maastotuntuma olisi parempi (= osaisi ajaa mutkapolkua) ja latu vapaa. Hienolta tuntui silti. Eskolaan tulin tällä kertaa hyvissä voimissa ja hiekkatielle ilmestyimme kahden hengen porukassa. Kaveri aloitti hyvän 50 km/h vedon (mistä vauhti onneksi hieman laski) ja otimme edestä kiinni yhden yksinäisen kuskin, jonka kanssa saimme hyvän vetoringin pyörimään kolmestaan. Kinahmi II:lle tullessa olimme saaneet edestä kiinni isomman porukan.

Mäen päälle tullessa oli viime vuonna synkkää, mutta nyt olin näköjään oppinut. Polkupätkät kulkivat mukavasti ja vähän kovempaakin olisi ehkä voinut ajaa, mutta tuntui turhalta pyrkiä ohi, kun samaa tasoa edellä menevätkin olivat. Kalkkiruukin huollon kohdalla lisäsin vähän vauhtia ja meno tuntui todella mukavalta. Edellinen porukka pääosin jäi ja saavutin edeltä pari kuskia. Polkuosuuden päätyttyä perässäni ajanut kaveri oli ilmeisesti täysin hämärän rajoilla, kun alkoi kehumaan kivikkoajoani vaivattoman näköiseksi. Ilmeisesti hyvin joustava pyörä saa menon näyttämään smuutimmalta kuin miltä se tuntuu...=)

Ennen asfalttipätkän alkua piti hieman kiristää, jotta sain kiinni edellä menneen 5-6 hengen porukan. Porukassa tapahtui pientä juomapullosähläystä, mutta silti saatiin hyvä vuoroveto aikaiseksi. Tuulivaaran nousuihin tullessa huomasin, että olimme yhden kaverin kanssa porukasta irti, ja tämäkin pian jäi nautiskelemaan. Nousujen ja seuraavien liukkaiden kivikkopolkujen aikana ajoimme epämääräisillä väleillä parin edellä menneen ja perässä tulleen kanssa. Tässä alkoi jo hieman matkavauhti tuntumaan. Ensin näytti siltä, että edellä menevät karkaavat, mutta Rahasmäen (?) nousussa pääsin taas tuntumaan ja jopa jonkun ohi. Lopun polkulaskut ja tiepätkät menivät silti omassa seurassa.

En tiedä onko loppupätkien rytmityksessä jotain erikoista, mutta heti kun el Grande alkoi, ilmestyi takareiteen varoittamaton minikramppi. Onneksi se vain säikäytti ja hävisi. Nousun alun otin silti rauhassa. Edellä menneet ilmestyivät näkyviin, joten lisäsin vähän vauhtia ja ohittelin muutaman kuskin – joku innostui jopa tarttumaan kyytiin. Loppulaskuun lähdin tyhjään mäkeen pari kuskia perässä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta ei varmasti tyylikästä saati kovin vauhdikasta. Ei takaa rumia kuitenkaan huudeltu. Hauska tyssäsi ihan laskun lopussa siihen, että takarengas tyhjeni kertalaakista. Reikä oli sen verran iso, ettei litkuista ollut hyötyä ja maali sen verran lähellä, ettei sisurihommiin kannattanut ryhtyä. Porukkaa lappoi ohi, kun nilkuttelin maaliin.

Kuvatodiste. Loppulaskun loppupuolella 29:n edellä. (Kuva: Ivo Kraus)

Tämä kuva on joitain sekunteja edellisen jälkeen. Takarengas on lytyssä ja vauhteja pois heinikon puolella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Aika oli 3:05:45, mikä jäi harmittavasti tavoitteesta ja jopa viime vuodesta puolitoista minuuttia. Sijoitus kuitenkin parani kuusi pykälää 39:ään. Mutta... Jotta jäisi hyvämieli, niin ennen kuin rengas hajosi, ajoin muutaman metrin 29:ksi sijoittuneen edellä. Lopun kisailut olisivat voineet mennä pari sijoitusta miten päin tahansa, mutta aika olisi ollut jotain 3:02 -alkuista. Edelleen päälle kolme tuntia, mutta viime vuotta paremmin. Lisäksi tuntuma on, että uusi lopun linjaus on seinänousuineen hitusen vanhaa hitaampi.

Spekulointi on hauskaa, mutta loppuaika silti päälle 3 h. Ensi vuonna uudestaan; vieläköhän jaksaa metsästää kolmosen alitusta...?

MTB Marathon Laajavuori, 11.6.2017

Laajavuoren kisakeskus Killerillä oli jo aiemmin erinomainen ja nyt sinne oli ilmestynyt uusi aareena/halli. Hieno juttu, kamat vaihtoon ja ensimmäisestä oikeasta kesäpäivästä nauttimaan. Ajelin lämmittelyksi kolme varttia reitin alkua ja loppua, sekä mietiskelin, että millähän tavalla kisaan lähtisi. Pientä taudin uhkaa oli ollut jo muutaman päivän ilmassa, mutta päätöstä ei syntynyt. Ajattelin kisatunnelman tuovan ratkaisun lähdön jälkeen. Luvassa olisi 72 km ja kolme kierrosta.

Starttisäätöä. (Kuva: Touho Häkkinen)

Laajavuoren startti jonouttaa letkan todella hyvin (hiekkatietä hivuttavaan ylämäkeen), ja tällä kertaa kärki lähti siedettävää vauhtia liikkeelle. Oma paikka letkassa löytyi kivuttomasti ja koska ajo tuntui yllättävän hyvältä, päädyin kohtalaisen reippaaseen ajeluun. Kurakot olivat pääosin kuivuneet ja Karhuvuoren nousut nousivat ihan mukavasti. Lopun ässämäessä ja Kypärämäen nousussa säästelin vähän seuraaville kierroksille.

Kypärämäen noususta nautiskelua 1. kierroksella. (Kuva: Touho Häkkinen)

Toiselle kierrokselle lähdettiin muutaman hengen letkassa, mutta alkupuolen nousujen jälkeen pari kaveria lähti kiihdyttelemään omia menojaan. Jäin vetämään letkaa ja hiljalleen meno alkoi tuntumaan aika raskaalta. Pientä lohtua toi se, että irtohiekkatiellä kävi toinen kaveri hetken aikaa kärjessä lisäämässä vauhtia, mutta palasi pian taakse todeten, että hyvähän se on täällä kyydissä istua. Polulle siirryttäessä taaempaa siirtyi uusi kaveri kärkeen, mutta nyt piti todeta menon käyvän liian kovaksi. Ja kohta toinenkin kaveri karkasi. Jo ennen kierroksen lopun nousuja piti todeta, että oli tullut otettua kisan alkupuolisko liian kovaa (kyllähän mittari sen koko ajan kertoi, mutta kun...). Oli siis pakko rauhoittaa menoa, kun kolmaskin kierros pitäisi jaksaa.

Hidastaminen tuntui tietysti henkisesti pahalta, mutta fyysisesti helpotti kummasti. Heti 3. kierroksen alussa tuli kaksi kaveria takaa ohi ja pelkäsin kunnon ohitustulvaa, mutta enempää ei näkynyt. Pientä piristystä sain siitä, että vaikka olin hidastanut, niin silti saavutin jonkun (krampeista kärsivän) Karhuvuorella. Ei kai tuolla kukaan helpolla pääse.

Kierroksen toinen puolisko oli vähän ajelua, mutta koska pientä latautumistakin ilmeisesti pääsi tapahtumaan, päätin aloittaa ”loppukirin” ässämäestä. Siinä kävi sikäli hyvin, että tässä nousussa sainkin sitten jonkun vielä kiinni, ja kohta sen jälkeen toisen. Loppu olikin sitten kiritystä maaliin.

Sijoitus oli 21. yli 3,5 tunnin ajalla. Korsoon verrattuna suoritus oli ehkä vähän parempi, ja maltillisemmalla alkupuolikkaalla ajasta olisi ehkä vielä joku minuutti poistunut. Tulokseen en ole tyytyväinen, mutta Korson jäljiltä kuitenkin pientä toivoa. Jos tässä nyt malttaisi käyttää pienen kisatauon jossain määrin järkevästi treenailemalla, niin ehkäpä Tahkolle pääsisi alle kolmen tunnin kunnossa. (Nyt tietysti on luvassa taas kura-Tahko, jolloin kaikki ajat voi unohtaa...)

Korso 96 MTB Marathon, 4.6.2017

Korsoon oli taas kiva lähteä parin vuoden tauon jälkeen. Matkana olisi 64 km, eli kaksi kierrosta. Ennen lähtöä oli mukava ottaa tuntumaa aurinkoisiin polkuihin. Reittiin oltiin tehty pieniä muutoksia kisakeskuksen alueelle ja polkua lisätty vähän muuallekin, mutta tutut kivikot ja juurakot oli tietysti säilytetty. Reitti on aika tasainen, mutta lyhyet kivipätkät saavat kyllä jalkoihin hyvän tunteen.

Lähtöalueella äänentoisto ei toiminut, joten ohjeet jäivät kuulematta. Lisäksi starttialue on aika ahdas ja lähtijöitä oli paljon. Liikkeelle kuitenkin päästiin, ja jäin taas perinteisesti pussiin kun siirryttiin polulle. Pitäisi varmaankin olla aggressiivisempi starteissa, mutta jotenkin nuo tulee aina pelattua varman päälle. Alkupuoliskolla kierrosta ajelin pienessä letkassa, mutta asfalttikiihdytysten jälkeen se pääsi karkaamaan polkunousussa. Jotenkin meno tuntui aika raskaalta, vaikka sykkeet pysyivät ihan sopivalla alueella. Kierroksen toinen puolisko meni pari kaverin kanssa vähän jojoillessa, sillä onnistuin (onnistuimme) ajamaan kolme kertaa harhaan, jolloin takaa aina tuli ohiteltavia letkoja. (Opasnuolia reitillä oli määrällisesti vähintään riittävästi, mutta vääriä polkuja voisi koittaa sulkea jollain näkyvällä muovilla...)

Stemmin ihailua porukalla ekan kierroksen lopulla. Tämä myös selittää, miten reitiltä eksytään, kun opasnuolet ovat 1,5 metrin korkeudella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Toiselle kierrokselle lähtiessä pari muuta kaveria jäivät vaihtamaa pulloja, joten alkupätkän sain jumppailla itsekseni. Ulkoilureitille kuitenkin muodostui taas parin kolmen hengen letka, millä ajoimme vähän myöhemmin naisten kakkosen kiinni hiekkapolkunousussa. Tällä porukalla ajelimme jonkin aikaa, kunnes lyhyellä alfalttisiirtymällä meno tuntui sen verran rauhalliselta, että ajattelin vähän kiristää vauhtia. Aluksi letkasta ei ketään lähtenyt kyytiin, mutta muutaman kilometrin päästä yksi kaveri ilmestyi kantaan ja toinen haamuili hieman kauempana takana. Tässä vaiheessa kun maaliin oli n. puoli tuntia matkaa, alkoi taas menon tukkoisuus ihmetyttämään. Takaa tullut kuski otti vetopaikan, mutta hiljalleen eroa häneen vain syntyi. Täyttömäelle tullessa olin n. 100 metriä perässä ja sain mäessä eron kiinni (osin koska hän ei päässyt hitaammasta ohi), mutta viimeisellä vitosella sama toistui. Mitään erityistä ongelmakohtaa ajamisessa ei ollut, mutta kulkua ei vain irronnut.

Maaliissa oli ihan ok olo, mutta sijoitus painui aika alas ollen 28. Tuloksia ja aikoja ihmetellessä selitystä löytyi sitä kautta, että Peurungassa oli aika paljon samoja kuskeja. Jos voitin jonkun Peurungassa yli 10 minuutilla, niin nyt marginaalia oli vain pari minuuttia. Jos taas Peurungassa aika oli meillä samaa luokkaa, niin nyt hävisin helposti tuon 10 minuuttia. Viikossa siis kunto heikkeni n. 10 minuuttia, vaikka Peurunka kulki vieläpä huonosti.

Joko Peurungan mäet sopivat minulle paljon paremmin kuin kuvitelinkaan, tai nyt on syytä tutustua palautumiseen ja harjoitteluun vähän paremmin. Mistähän löytäisi hyvät ohjeet sille, kuinka hoidetaan viisi maratonia kuukauden sisään ja treenataan tehokkaasti samalla...? Erityisen jännää on nähdä kuinka Laajavuoren mäen nousevat viikon kuluttua (jos sinne asti selviän terveenä).

Peurunka XCM 400, 28.5.2017

Saavuin parkkipaikalle vähän ennen yhtätoista ja lämpömittari näytti 7 astetta. Jos en olisi ollut edellisenä päivänä valmiiksi Jyväskylässä ja kisa maksettu, niin olisi kyllä jäänyt lähtemättä. Lämmittely ei kiinnostanut ja reittiin olin tutustunut jo viikkoa aiemmin, joten pyörin parkkipaikoilla hyvin pukeutuneena ja odottelin lähtöä. Palelluksen takia laitoin pitkien ajovarusteiden lisäksi windstopper-hanskat ja buffin päähän.

Startista ajettu muutama sata metriä ensimmäiseen lyhyehköön nousuun. Koko letka karkasi, mutta jokainen taisi löytyä viimeisellä kierroksella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Koska jostain syystä motivaatio oli hukassa, päätin lähteä hyvin rauhallisesti liikkeelle. Muut eivät näin tehneet, vaan edellä lähdettiin taas todella vauhdikkaasti. Ajelin omaan tahtiin pienessä porukassa ja ihmettelin puuttuvaa fiilistä. Hiljalleen rupesi hieman lämpenemäänkin, kunnes Multamäen nousussa oli niin kuuma, että lasit menivät huuruun enkä nähnyt juuri mitään. Onneksi olin ottanut kesähanskat mukaan, ja sain ne vaihdettua kohta hiekkatiepätkällä. Buffin sain riisuttua kierroksen loppupuolella hiekkanousussa. Lyhyellä kivipolulla kierroksen lopussa flow pysyi poissa, mikä johti noloon kaatumiseen.

Toisen kierroksen alussa päätin vähän skarpata asenteen osalta. Koko kierros menikin kuopiolaisen perässä ajellessa; aluksi kauempana perässä ja lopuksi lähempänä. Kulkua ei edelleenkään tuntunut olevan, ja välillä sykkeetkin pyörivät n. 150:ssä, mikä on minulle todella vähän kisatouhuissa. Saimme kuitenkin kierroksen aikana jopa jonkun edellä menneen ajettua kiinni. 

Toisen kierroksen ajan näkyi keltaista. (Kuva: Sanna Laitinen)

Viimeiselle kierrokselle päätin vähän lisätä vauhtia, kun parantuva keli tuntui nostavan fiilistä. Kuopiolainen jäi tekemään jotain huoltoa ennen kierroksen alkua, joten nostin vauhtia soolona. Sykettä en tahtonut saada ylös, mutta meno tuntui silti paranevan. Nousupätkillä sain pari kaveria edeltä kiinni ja Multamäen nousussa edellä alkoi näkyä vihreää. Kierroksen toinen puolikas menikin tätä näkyä jahdatessa. Lopun cyclocross-nousussa pääsin edelle ja tästä olikin hyvä avata n. kolmen kilometrin loppukiri maaliin. (Jopa ”kivipolku” meni siedettävästi.)

Maaliin tulin sijalla 13, mikä on päivän tunnelmaan aika ok tulos. Parempana päivänä olisi tulos saattanut olla pari pykälää parempi. Ilmeisesti Kuusankosken hieman ylikova vauhti nyt kostautui sekä fiilis- että jalkaosastolla. Tosin kisan aikana lämpötilakin oli noussut 16 asteeseen, joten kyllä kelikin parani ihan oikeasti. Onneksi tuli siis kuitenkin ajettua. Viimeisen kierroksen tekeminen tuntui mukavalta ja maalissa + kotimatkalla oli  jo ihan oikea kisapäivän fiilis.

Koskaan en ole kisaa ajanut näin matalilla keskisykkeillä - ehkä tätä täytyy kokeilla toistekin. Ei kylläkään viikon päästä Korsossa, vaan silloin ajetaan taas reippaasti.

Kuusankoski MTB, 25.5.2017

Kuusankosken kisakeskus oltiin siirretty urheilukentältä kuntoutuskeskukselle. Tästä johtuen reittiin oltiin lisätty 2,6 km starttilooppi ja pahimmat nousut sijoittuivat nyt kierroksen puoliväliin entisen alun ja lopun sijasta. Tästä lisää myöhemmin...

Mukana oli taas kovia nimiä mm. Team Evocista ja Länkeniltä, ja startti olikin sen tuntuinen. Paukusta lähdetiin todella kovaa ja alkuloopin polulle siirryttäessä jäin vähän pussiin. Tämän kruunasi se, että pienen puronylityshypyn jälkeen edellä mennyt väisti isoa kantoa hieman myöhään, joten itselleni jäi ainoaksi vaihtoehdoksi ajaa sitä päin. Pyörä onneksi säilyi ehjänä, joten perään vain. Varsinaiselle kierrokselle lähtiessä olikin sitten jo sykkeet tapissa ja jalat lopussa.

Ensimmäisellä kierroksella pääsin suhteellisen hyvin kuitenkin ohittelemaan edellä meneviä. Sykkeet olivat takaa-ajomoodissa, joten ”hyvältähän” se tuntui. Puolivälin jälkeen polkupätkällä edellä näkyi muutama selkä, jotka sain sopivasti kiinni hiekkatielle tullessa. Tässä pääsin hieman lepäämään peesissä viimeiselle polulle saakka. Kävi ilmi, että edellä mennyt kaveri oli sama, jonka kanssa on tullut vaihdettua muutama sana ennen Tahkon loppunousua viime vuosina. Oman tasoinen seura siis näköjään aina löytyy.

Oho. Ihan kuvaan tarttunut, että en minä ihan koko aikaa peesannut sinipaitaa. Maaliin tultiin kuitenkin toisin päin. (Kuva: Antti Tallinen)

Toisella kierroksella kaveri veti alun ihan reippaasti ja päästi minut edelle polkupätkille. Hänellä ei ollut takajarrua lainkaan, joten laskuissa tuli vähän tasoitusta. Polkunousut kiipesivät nyt ihan kivasti, ja hiekkatiellä sain taas peesata. Tosin nyt tuo ei enää levosta käynyt, vaan aika täysillä sain mennä.

Kolmannen kierroksen alku meni ihan kohtalaisesti, mutta hieman tuntui hönkä loppuvan. Urheilukeskusta edeltävään polkunousun alkuun tuntuikin menevän loput paukut. Tämä tuli näytettyä toteen, kun seuraavassa polkunousussa piti katsella kaverin karkaavan. Ehkäpä nämä nousut olisivat sopineet itselleni paremmin kierroksen loppuun...Ainahan sitä yhden nousun kiristää, mutta kun maaliinkin pitäisi jaksaa. Joka tapauksesssa kierroksen loppupuolisko jäi hieman tylsäksi kun menohaluja olisi ollut, mutta enää ei vaan paukkuja löytynyt. Maaliin selvisin silti suhteellisen tyylikkäästi sijalla 9.

Päivä, keli ja kisa olivat kaikin puolin hienot. Lisäksi tuli hyvä muistutus siitä, että sunnuntain cup-kisaan korkeusero-Peurunkaan on syytä lähteä vähän iisimmin.

EVOC MTB, Rajamäki, 13.5.2017

Suomen kesä pelasti jälleen. Auringonpaistetta, 12 astetta ja 60 km maastoajoa. Tällä kertaa sai ajaa siis kesäkamoissa. Ilmoittautumiset ja muut rutiinit sujuivat tyylikkäästi. Kiinnostus oli ennakkoon tietysti tuloksessa, mutta etenkin siinä, kuinka 140 mm joustava keinutuoli pelaa marakisassa.

Starttiin muutama minuutti. Takana enemmän väkeä kuin edessä. Kovimmat jätkät puuttuvat vielä.

Startti oli huomattavasti helpompi käsitellä kuin viikko sitten Jämsässä. Kärki vähän himmaili alun ulkoilureitillä ja muutama kiireisempi paranteli asemiaan. Polulle siirryttäessä mentiin sopuisasti jonoon ja käynnisteltiin ajamista. Kangaspolut olivat aika neutraalia ajelua, mutta muutaman kilometrin jälkeen alkava kivikkopätkä olikin aika kamalaa suorittamista (toinen kierros alkoi pelottaa jo valmiiksi). Letkasta muutama kovempi meni menojaan ja lopulta meitä taisi olla vain kolme henkeä porukassa. Teknisemmäsä laskussa alfalttipätkälle yksi karkasi ja seuraavaan nousuun tullessa toinen hyytyi. Sain siis ajella useamman kilometrin polkurallia ihan itsekseni, kunnes irtohiekkanousussa takaa tuli 40-sarjalainen jäykkäperällä ohi ja onnistuin jäämään takarenkaaseen roikkumaan. Suurin piirtein samoihin aikoihin edessä alkoi vilkkumaan letkan verran selkiä, joten paikka vaikutti hyvältä.

Kierroksen viimeisten ~7 kilometrin aikana saavutimme letkan siten, etta maalialueelle tulimme isommalla porukalla. Tässä ajeltiin muutama sata metri mukavuuspainotteisesti, kunnes veturini ilmoitti, että ajamaan tänne oltiin tultu. Kaveri vetikin ulkoilureitillä letkaa hyvää tahtia. Kohteliaisuuttaan hän tarjosi vetotehtäviä muillekin, mutta joutui toteamaan, ettei ainakaan minusta ole vetämään hiekkatiellä. Takaa joku kaveri lähti jossain vaiheessa kovaa irti, mutta muuten näin mentiin kivikkopolulle saakka ja saavutettiin muutama yksittäinen kuski. Kivikkopätkällä kuvittelin olevani väsynyt, mutta jostain syystä pyörä kulki aika hyvin: oma letka jäi ja saavutin muutaman edellä menevän. Jäykkäperällä ajavat hyytyivät melkoisesti hakkaavassa kivikossa.

1. kierroksen jälkeen maalialueella. Hyvästä vedosta on kiitettävä, etenkin kun siitä on kuvatodiste.

Hetken aikaa ajelin aiemmin irti lähteneen jäykkäperäkuskin takana, mutta hänellekin kivet ja juuret tekivät tehtävänsä, joten toisen kierroksen loppupuolisko meni soolosuoritukseksi. Neulaspolkuralli oli hauskaa ja onnistuin vielä saavuttamaan pari kuskia. Tällä kertaa vauhdinjako meni siis kohtalaisen hyvin kohdilleen. Keskisykekin kertoi sen, että kovempaa en olisi päässyt edes yrittämällä, joten letkat olivat kaikesta päätellen aika sopivat.

Vaikka Rajamäen kisa onkin pääsääntöisesti teknisesti helppo, niin silti sen verran löytyy kivikkoa, että ainakin minun käytössäni reilusti joustava mukavuuspainotteinen sohva on aika sopiva valinta.

Maalissa ei tullut virallisia tuloksia kyseltyä ja myöhemmin netissä kohdallani oli DNS. Numerolapun siru ei ollut toiminut, mutta löytyihän sieltä silti sijoitukseksi 17. Tyytyväinen pitää olla. Viime vuoden aika ei ole vertailukelpoinen, sillä reittiin oli lisätty polkua ja kierroksen pituus oli kasvanut n. 26 km:sta yli 30 kilometriin.

Jämsä MTB, 7.5.2017

Kisakauden avauksen tarjosi tänä vuonna CC Ilves Jämsänkoskella. Kisakuume oli kova, joten parin sadan kilometrin ajomatka yhteen suuntaan 30 km kisaa varten tuntui ihmeen järkevältä. Tarjolla oli kolme 10 kilometrin kierrosta keskisuomalaista polkua. Kovin suuresta tapahtumasta ei ainakaan vielä ole kyse, mutta silti viivalla oli eri sarjoista n. 70 kuskia, ja mukana tietysti koviakin nimiä. Keli oli upean aurinkoinen, mutta lämpömittari näytti n. viittä astetta, joten ihan kesäkamoissa ei tarvitsisi ajella.

Reittiin tutustuin varovasti palellen. Metsässä ei oikein viihtynyt, vaan aikaa oli paljon miellyttävämpi viettää maalialueen auringossa. Sen verran selvisi, että valtavia korkeuseroja ei olisi, mutta hienoa polkua sitäkin enemmän.

Startissa jännitettiin hieman pidempään ajanoton temppuilun takia, mutta lopulta päästiin irti. Kärki lähti kovaa liikkeelle. Itse tuotin itselleni pettymyksen, ja annoin kovempien mennä. Alku hapotti pahasti ja oman paikan löytyminen oli hankalaa. Lisäksi parin kilometrin jälkeen jokin keppi asettautui voimansiirtoon, joten piti pysähtyä poistamaan ylimääräiset kyytiläiset. Löysin kuitenkin kohta jonkinlaista ajoseuraa, mutta kyyti ei tuntunut ihan oikealta. Teknisemmän pätkän jälkeen kierroksen puolivälin tienoilla ajattelin hakea vähän lisää vauhtia. Tätä kestikin reilu kilometri, kun takarengas lipsahti ja alkoi tyhjentyä (ensimmäinen kerta kun snake skin antautui kyljestä). Ei auttanut kuin pysähtyä ja katsoa kun porukkaa lappoi ohi. Samalla suhautin renkaaseen ilmaa ja litkut näyttivät toimivan. Matka jatkui ja rengas jatkoi tyhjenemistä. Ohittelin muutaman kaverin ennen kierroksen päättymistä päästääkseni heidät maalialueella uudelleen edelle, kun pysähdyin taas lisäämään ilmaa. 

Nopeaa polkua. (kuva: Waterproof sport)

Toinen kierros tuntuikin jo paljon paremmalta. Oli jälleen hauska ajella kiinni edellä meneviä, etenkin kun rengas alkoi pitämään ilman sisällään. Nyt alkoi meno jo tuntua lähes maastoajolta ja pystyin nauttimaan reitistä. Kierroksen loppuun mennessä oli kuitenkin kaikki saavutettavissa olevat saavutettu, joten kolmas kierros jäi hieman tylsäksi. Pientä puristusta tietysti yritin, mutta kun selkiä ei näy, niin niitä ei näy.

Maalissa jaloissa tuntui ihan ajaneelta, mutta ei mitenkään väsähtäneeltä. Edellä oli pari kaveria n. minuutin päässä, joten ilman pakollisia hengähdystaukoja tulos olisi saattanut olla vähän parempi. Hieman kovempaa olisi muutenkin pitänyt päästä, mutta näköjään pyörä kulkee vain niin kovaa kuin jaksaa polkea. Syytän kisaa edeltäneitä sairasteluita.

Totuus paljastuu vajaan viikon kuluttua maramittaisessa kisassa Rajamäellä...

Kiitos 2014 - 2016: Canyon Lux CF

Canyon Lux CF 8.9 palveli hyvin ja toivottavasti palvelee edelleen uutta omistajaansa.

Runko: Canyon Lux CF, koko M (6/2016)
Keula: Fox 32 Float 29 CTD Fit Factory
Iskari: Monarch RT
Voimansiirto: 1x11, Shimano XT M8000 -osasarja, välitykset 32x11-42
Jarrut: Formula R1
Kiekot: DT Swiss Spline ONE XR150
Renkaat: Schwalbe Rocket Ron snake skin 29x2,25, litkuilla
Putkiosat: Ritchey , stemmi 80 mm, tanko kavennettu (muodin vastaisesti) n. 640 mm:iin
Satula: Ergon SM30 EVO
Gripit: Spank
Polkimet: Shimano XT lukot
Pulloteline: Specialized, sivusta ladattava

Räntälenkki ja ylivalotus 19.2..