Finlandia MTB, 29.8.2021

Koko kuukausi vesisadetta tai sen uhkaa (tai ainakin siltä se tuntui), mutta uskalsin silti ennakkoilmoittautua Lahden Finlandiaan. Rohkeus palkittiin kuukauden lämpimimmällä päivällä (?), mitä edelsi pari maastoa kuivattavaa ok-päivää. Kisaan oli aika rento fiilis lähteä, sillä täysmatkaa oltiin lyhennetty 72:sta reiluun 50 kilometriin joten mitään ihan overiä ei ollut luvassa. Etenkin kun Messilän pahimmat nousut oli poistettu.

Lähtökarsinassa matkan muutos näkyi kahden vuoden takaisesta tuplaantuneena kuskimääränä. Oma ennakkotaktiikka oli ”katsellaan.” Yritetään välttää turha repiminen alussa, niin ehkä selviää ilman kramppeja lopussa. Jos kuitenkin on pakko yliyrittää, niin mikäpä siinä.

Startti oli aika sopuisa, mitä edesauttoi heti vastaan tuleva seinänousu. Parin nousun jälkeen olin mielestäni polulla hyvässä paikassa, mutta tasaisella polulla mitätön kanto muistutti keskittymisen tarpeesta. Kamoja keräillessä ei onneksi kauaa mennyt. Maasto oli paikoitellen yllättävän niljakas, joten ehkä muistutus tuli hyvässä paikassa.

Ensimmäinen ~10km meni yrittäessä hitaasti tavoittaa edelle karanneita. Tulosta tuli myös hitaasti. Pitemmän ulkoilureittipätkän jälkeisessä asfalttinousussa yksittäinen Canyon-kuski päätti ottaa selät kiinni. Mukana pysyttely tuntui vähän pahalta. Loppukierros kivisine ja vähemmän kivisine polkuineen meni kuitenkin varsin hyvää vauhtia n. kolmen hengen porukassa Imatralta tutun naiskuskin vedolla, välillä edellä olevaa kolmen hengen letkaa saavuttaen ja välillä vähän jääden.

 

Mitalisti on mitalisti. Mitä siitä jos kaikki ovat.

Kuten usein käy, niin kierroksen vaihdossa tapahtui pieni uusjako. Veturi pysähtyi vaihtamaan juomapulloa ja edellä näkynyt letka oli hajonnut yksittäisiksi kuskeiksi. Alun polut tuntuivat nyt kulkevan aika mukavasti ja saavutin hiljalleen edellä näkyviä. Reilun vitosen jälkeen meistä muodostui sopuisa neljän hengen porukka. Parissa lyhyessä teknisemmässä polkunousussa jouduin kärkeen ja lopulta vähän irti muista, kun ajolinjat osuivat kohdilleen, mutta golfkentän tasaisella muut tulivat jälleen kyytiin. Luovutin vedon varsin mieluusti Scalpelia ulkoiluttavalle urheilijalle.

Messilän polkunousun jälkeen porukan kiinni ajanut naiskuski kävi kokeilemassa saisiko letkaan lisää vauhtia, mutta maksoi puristuksestaan sen hinnan, että tippui kyydistä ilmeisesti yhden muun kuskin kanssa. Scalpel-kuski kertoi tekevänsä mieluusti vetotyöt, joten soimme toisen kuskin kanssa hänelle mieluusti sen kunnian. Parissa lyhyessä polkunousussa teki aika tiukkaa, mutta teknisemmillä pätkällä sain kaverit taas kiinni. Meno tuntui lopulta jopa vähän rauhoittuvan, mitä tuki se, että kolmas kaveri päätti tehdä pienen iskun tien ylityksen siltanousuun. Tälläkin kertaa hinnaksi tuli tipahtaminen, kun kaverilta kramppasivat jalat. Scalpel-veturi nosti vähän tahtia, mutta pysyin perässä suhteellisen kivuttomasti. Lopulta yllätyin viimeisen polkupätkän ilmestyessä näkyviin. Pidin lupaukseni veturille, laitoin kaikki peliin ja jätin hänet viimeiseen nousuun. Maaliin huonolla omallatunnolla, mutta ihan ok sijoituksella (11.) ja ajalla (2:35).

Imatran kramppien jälkeen päivitetyt treenit yhdistettynä parannetun taktiikan kanssa toimivat hyvin. Suoritus oli tasapainoinen, mutta ehkä vähän varman päälle pelattu. Parasta oli saada ajaa oikeastaan koko ajan jossain porukassa. Toivottavasti syyskuun kelit vielä suosivat kisailua.