Kisakausi 2021:nkin alkua sain pantattua aika pitkään, mutta Imatralta en keksinyt mitään tekosyytä jäädä pois. Kisakuntoa ei siis käytännössä ollut, mutta kevättalvella suorituskyky oli timanttia, joten toiveena oli, että kaikkea ei oltu kesän ajeluilla siivottu pois. Sääennuste oli lupaava pilvisehkö 18 astetta ja sadetta vasta maalissa. Paikan päälle oli jotenkin kotoisan mukava saapua; selvästi oli ollut vähän ikävä itsensä kiusaamista. Imatrahan on hyvä paikka aloittaa kisaaminen, kun reitillä ei käytännössä ole lepoa lainkaan, joten pääsee kerralla asiaan.
Suunnitelma oli selkeä: ensimmäinen kierros ajellaan iisisti katsellen ja toisella kierroksella viritellään kiriä jos on irrotakseen. Suunnitelma piti lähes 300 metriä, kunnes huomasin edellä ajelevat astetta vauhdikkaammat Sinin ja Pekan. Kun he kerran aloittelivat suhteellisen rauhakseen, päätin kokeilla kauanko pysyn mukana. Alku meni varsin mukavasti, mutta pienessä nousussa 10 km kohdalla piti lopulta höllätä. Kulku oli oikein mukavaa, mutta sykkeet ~4% liian korkealla yli kolmen tunnin settiin.
Toinen kymppi menikin pitkälti sooloillen. Kivipuutarhapolulla huomasin, että pulloteline oli puoliksi irti (onneksi olin vain repun varassa), ja sitä kohta pelastellessa tuli pari kuskia ohi. Näistä ehdin sopivasti jälkimmäisen peesiin. Kun kyseessä oli naisten sarjassa toisena ajava kuski, pystyi hänen ajaessaan palkinnoista hyvällä omallatunnolla vain peesailemaan. Kierroksen vaihdossa oli yllättävän tuore olo ja toisen varvin alku kulki varsin mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin reisisä alkoi tuntumaan ylämäissä pieniä alkavan krampin merkkejä. Yritin hieman kevennellä, mutta kertaalleen jossain 40 km tienoilla jouduin vähän holläämään. Jalat kuitenkin toipuivat ja pääsin vielä veturin kyytiin. Kisakeskuksen nousut menivät mukavasti, mutta kivikkopolun jälkeen 50 kilometrissä lysti sitten loppui: molemmat reidet menivät kovaan kramppiin.
Vaikka kuinka yritin pyörittää jalkoja auki, niin lopulta ne jämähtivät rautakangiksi ja oli pakko pysähtyä jupisemaan, toipumaan ja hieromaan. Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen pääsin kävelemään ja pienen tunkkauksen päästä pystyi kokeilemaan ajamista. Riittävän kevyellä pyörityksellä pääsi etenemään, ja pian pystyi laittamaan vähän tehojakin. Sain jonkun ihmetellessä ohi menneen kiinnikin, mutta viimeisissä polkunousuissa taas jämähti. Taas hissuteltiin ja taas lappoi porukkaa ohi. Jonkin ajan päästä jalat taas aukenivat, sain yhden ohittaneen kiinni ja pystyin pysymään perässä viimeiset pari kilometriä. Viimeisen polun lopupuolella toinen reisi taas kramppasi, mikä teki kaverin haastamisesta loppukiriin viimeisiin asfalttiylämäkiin varsin jännittävää. Vähemmän yllättäen molemmat jalat kramppasivat kunnolla kirissä, mutta sen verran ne pyörivät että maaliin pääsi.
Maalissa olo oli täysin tuore (jos ei jalkojen tunteita lasketa), koska loppu oli pitänyt tulla niin kevyesti. Fiilis oli hyvin kaksijakoinen. Aika ja sijoitus olivat tietysti huonoja, mutta viiteenkymppiin saakka kulki varsin hyvin. Krampit ovat vain tottumisen puutetta; ilman niitä aika olisi ollut oikein jees. Alkuperäisessä suunnitelmassa pysyminen olisi voinut säästää paljolta, mutta toisaalta olisi ollut paljon tylsempää. Ehkä tässä vielä jotain ajaisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti