Kuusankoski MTB, 18.5.2019

Kuusankoski MTB, eli kotikisa. Tällä kerralla vielä vähän enemmän kotikisa, sillä KoPy oli nyt KuUS:n rinnalla järjestäjänä ja allekirjoittanut vastasi radasta. Tehtävä oli vaativuudeltaan sopiva (eli helppo), sillä reitti oli täysin sama kuin vuonna 2018. Ulkopyöräilylliset seikat yhdessä järjestelyiden kanssa saivat kuitenkin aikaiseksi sen, että viikko oli kohtalaisen kuormittava, ja starttiviivalla oli kaikkea muuta kuin tuore ja iskevä olo. Kolme kierrosta + starttilooppi, yhteensä n. 52 kilometriä olisi kuitenkin väännettävä. Hellettä lähentelevä kesäkeli oli houkutellut väkeä viivalle todella hyvin kansallista kärkeä myöten. Mittareita siis löytyi.

Kuva: #waterproofsport

Tällä kertaa lähtö ei ollut äärimmäisen räväkkä. Onneksi niin, sillä eräällä Antilla edestä katkesi ketju, mikä aiheutti pientä väistelyä. Sain kuitenkin hyvän paikan alkupolulle siirryttäessä, eikä ruuhka haitannut. Vesiesteiden kohdalla pääsin muutamista hitaammista vielä ohi ja loppupolun koitin tavoittaa edellä meneviä. Ihan ei riittänyt, mutta varsinaiselle kierrokselle lähdettäessä olin kuitenkin jonon jatkona ja sykkeet punaisella. Tyydyin peesailemaan jonossa, joka harveni n. neljään kuskiin nousujen alkuun mennessä. Nousut tuntuivat aika neutraaleilta ja vaikka vauhti oli ollut aika reipas, ei varsinaista väsymistä tuntunut. Ulkoilureittiosuus mentiin parin eri kaverin vedolla hyvää kyytiä, kärkeen ei tehnyt mieli mennä.

Ensimmäisen kierroksen loppupuolella (Kuva: Tarjaliisa Raitanen)

Toiselle kierrokselle lähdettiin viiden hengen porukalla, mutta alkupolun jälkeen punapaitainen kaveri alkoi tekemään eroa. Hetken päästä 50-sarjan kärki lähti jahtiin ja itse piti tehdä päätös. Pelotti liikaa, joten jäin ”mukavuus”-alueelle. Osasyynä pelkoon oli se, että viikkoa aiemmin olin hävinnyt hänelle lähes 10 minuuttia, joten usko kykyihin ei tänään riittänyt. Koko kierros mentiinkin sitten jäljelle jääneellä kolmikolla. Ja koska meitä oli kaksi KoPyläistä tässä porukassa, annoimme kohteliaasti vieraan vetää lähes koko ajan, kun kerran intoa tuntui olevan. Finaalipolulle tein harvinaisen onnistuneen taktisen liikkeen ja menin kärkeen, kun arvelin jäykkäperän hyytyvän vieraassa juurakossa. Näin kävikin, mutta myös oma kaveri jäi jälkeen.

Kolmannelle kierrokselle sain siis lähteä sooloilemaan. Pieni epävarmuus kävi mielessä, että löytyisikö takaa porukka, joka ajaa ulkoilureitillä kiinni, mutta karkuun piti yrittää. Vaikka vauhti oli ollut ihan hyvää tähän saakka, tuntui voimia olevan ajaa punaisella. Nyt nousut pistivät jo kunnolla puuskuttamaan. Suorilla säästelin sen verran, että jos olisi pakko, olisi vähän paukkuja kiriä viimeiseen kuntoratanousuun ennen polkua. Missään ei silti näkynyt ketään (paitsi kierroksella ohitettavia), joten kaikkein tiukimman loppurutistuksen joutui jättämään väliin. (Tulihan se Antti tietysti jossain kohdassa kierrosta takaa ohi, mutta jotenkin ei huvittanut tarttua siihen kyytiin.)

Maalissa puuskututti aika kovasti. Silti tuntui henkisesti ihan hyvältä, koska nyt olin saanut yllättävän hyvin jätettyä paukut metsään. 50-sarjan voittaja kävi ihmettelemässä, etten ollut lähtenyt hänen kyytiinsä. Tämä jäi kyllä hieman harmittamaan, koska kahdestaan ajettuna kolmas kierros olisi luultavasti ollut nyt yksin ajettua kevyempi ja aika olisi voinut olla pari minuuttia parempi. Tai sitten olisi tullut hyyty. Silti parannusta viime vuoteen tuli lähes 10 minuuttia, ja jäipähän tavoitetta kauden seuraaviin kisoihin pysyä Pekan peesissä.

Evoc MTB, 11.5.2019, Rajamäki

On se upea päivä ihmisen elämässä, kun kisakausi alkaa! Takana viisi kuukautta traineritreenejä, viikon mittainen maantieleiri Espanjassa huhtikuun alussa, n. 10 maantielenkkiä huhti-toukokuulta sekä kolme maastolenkkiä. Talvikausi meni erinomaisesti: koko puolivuotiseen mahtui vain yksi viikon mittainen treenitauko talviflunssan takia ja liikkuvan pyörän päällä ehti huomata, että kunto on selvästi parempi kuin viime kesänä. Viikkotuntimäärät ovat pyörineet kymmenen tuntumassa pyörän selässä. Nyt kesäkaudelle tuntimäärät luultavasti hieman kasvavat, mutta intensiteettiä lienee syytä tiputtaa.

Tälle vuodelle Evoc MTB:n reittiä oli ennakkotietojen mukaan jonkin verran muutettu. Edelleen luvassa olisi kaksi kierrosta, mutta polkua olisi enemmän. Perinteistä poiketen ilma oli hieman viileän puoleinen 10 pilvistä astetta (viime vuosina Evocit ovat järjestäneet auringonpaisteen, mutta tänä vuonna paikalla oli 600 maastokuskia ilmankin).

Kisa lähti liikkeelle lyhyellä saattoajolla ja vaikka kuvittelin asettuneeni aika etuosaan lähtökarsinassa, näytti edellä olevan vähintään 100 kuskia. Polulle siirryttäessä ajeltiin sopuisasti letkassa menon tuntuessa yhtä aikaa kevyeltä, raskaalta sekä oudolta. Alun helppojen polkupätkien jälkeen kivikkopolut tuntuivatkin sitten kamalilta. Edellisen päivän sateiden tuoma pieni pintaliukkaus ei myöskään auttanut. Periaatteessa olisi tehnyt mieli mennä kovempaa ja ohitella edellä meneviä, mutta teknisesti ajo oli täydellisen hukassa, joten tyydyin jonossa ajeluun. Reittiin oltiinkin tehty aika isoja muutoksia: pääosin noudatettiin vanhaa reittiä, mutta uusia polkuja oli aika paljon ja joitain linjauksia oli vedetty täysin uusiksi. Parinkymmenen kilometrin kohdalla suunnittelin jättäväni maastopyöräharrastuksen sikseen.

Kierroksen viimeinen vajaa kymppi oli kuitenkin suurin piirtein ennallaan ja teknisesti paljon nopeampaa alustaa. Noin 10 hengen letkasta pari kaveria lähti itsekseen irti, ja hetken kuluttua teki mieli lähteä perään. Sainkin heidät polkubaanoilla kiinni, ja kierroksen vaihtoon tultiin kolmen hengen porukassa. Meno alkoi maistua vähän paremmalta, ja polkujen taas alkaessa siirryin peesiasetelmiin. Tavoitteena oli vain selvitä jotenkin mukana parikymmentä kilometriä hankalammilla poluilla. Ilmeisesti maastotuntuma alkoi hiljalleen löytymään, sillä pysyinkin aika vaivattomasti edellä ajaneen kuopiolaisen perässä eikä enää harmittanut. Nopeampien baanojen alkaessa tarjouduin ottamaan vetovuoron ja lähdin ajamaan kauempana edellä näkyvää selkää kiinni. Tuntui hyvältä saada jalat kunnolla töihin ja ajamisessa alkoi olla kilpailun makua. Ajoseura jäi taakse ja kolmisen kilometriä ennen maalia edessä näkyi vielä yksi selkä. Sitä olikin kiva jahdata ja vielä mukavampi tavoittaa lopun asfaltilla. Ajelin hetken perässä ja koska ei huvittanut jättää mitään loppukiriin, sain nykäistyä riittävän eron lopun tienylityksen jälkeen.

Maalissa oli hieno olo nousujohteisen ajamisen ansiosta. Toinen kierros oli n. minuutin ensimmäistä nopeampi, mutta vielä enemmän kyse oli tuntumasta. Sijoituksellisesti tulos ei ollut kovin upea, mutta tämä johtui pääasiassa siitä, että mukana oli paljon enemmän (myös kärkipään) kuskeja kuin viime vuonna. Lisäksi parin-kolmen minuutin aikaparannus olisi nostanut sijoitusta 10 pykälää, joten aika tiukkaa oli. Kunnon puolesta tulos oli aika hyvä: reittimuutosten takia muiden (minua paremmin sijoittuneiden) ajat heikkenivät viime vuodesta n. 2-5 minuuttia, minulla parani n. 4 minuuttia.

Eiköhän tässä harrastamista vielä jatketa…

Synkkä Syysunelma, 3.11.2018, Rajamäki

Vuosina 2017 ja 2016 tuli osallistuttua Synkkikseen, ja tänäkin vuonna seurasta tuntui löytyvän innokkaita lähtijöitä. Itse arvoin osallistumista loppumetreille saakka, mutta kun kaverit olivat reitin suunnitelleet, kartat printanneet ja sääennustekin lupaili korkeintaan kohtalaista kaatosadetta, lähti ilmoittautuminen 100 kilometrin pyöräsarjaan. Valmistautuminen oli reittien ja varusteiden osalta (omalta osaltani) huomattavasti heikompaa kuin edellisinä vuosina – näköjään luotto matkakumppaneihin ja edellisiin kohtalaisen sujuviin suorituksiin johti aika suurpiirteiseen suhtautumiseen. Loppujen lopuksi maksoin tästä ainakin sen hinnan, että lähdön hetkellä ei otsalamppu sitten toiminutkaan (testattu toimivaksi kotona, mutta johto poikki) ja lähtö meni säätämiseksi.  Lisäksi olin jossain määrin tuuliajolla reittivalintojen suhteen. Matkaan kuitenkin päästiin n. 7 asteen lämpötilassa ilman tietoakaan päivällä seudun kastelleesta vesisateesta.

Kanattiko? Kannatti: Uusi putkihuivi!

Rastille 1 ajettiin epämääräisessä jonomuodostelmassa kuntorataa pitkin. Lämpö pääsi nousemaan kohtalaisen korkealle. Toiselle rastille (uintirasti) ajettiin pääasiassa isoa asfalttitietä, mutta loppupätkälle otettiin polkupohjainen reittivaihtoehto. Huomasin että 1) karttatelineen olisi voinut kiristää, 2) karttatelineen ja lampun kombinaation olisi voinut koestaa ja jotenkin suunnitella toimivaksi, jotta näkisi polulla edes vähän eteensä, ja 3) lähes 3 baria Mezcaleissa liukkaassa juurakossa ei toimi. Kohdan 1 sain lähes kuntoon raikastavan uinnin yhteydessä ja kohdalle 3 en tehnyt mitään, koska päättelin pysyvämme jatkossa pääosin teillä.

Rastit 3 ja 4 olivat aika helppoja isojen teiden lähellä olevia rasteja, joten matka tuntui etenevän vauhdilla. Vitoselle porukka oli ehtinyt jonkin verran hajaantua ja tällä kertaa itse rastiakin jouduimme muutama minuutin etsimään. Kohta rastin jälkeen pidimme lyhyen pizzatauon n. 2,5 tunnin kohdalla ja näytti siltä, että saattaisimme selvitä alle 12 tunnissa maaliin. Sanna ja Markku suunnistivat meidät polkuviidakosta sujuvasti selville vesille, missä odotti raikas vastatuuli. Rastit 6 ja 7 olivat helposti haettavia rasteja, mutta kasille ajellessa alkoi jo muistua mieleen, mistä tässä oli kyse. Noin 13 kilometrin siirtymä välillä 7 - 8 kesti n. tunnin, osa vastatuuleen ja pätkä kuraisella upottavalla hiekkatiellä. Vaikka matkaa oli takana vasta neljä tuntia, oli olo jo varsin ajanut. Pieni suklaanmussutus nosti mielialaa ja rasti 9 oli helppo hakea lähistöltä. Seuraavaksi oli kuitenkin edessä 16 kilometrin siirtymä rastille 10, ja aikaa meni taas yli tunti loppumatkan ollessa taas maastoajoa. Tuuli oli onneksi helpottanut jonkin verran. Rasti 11 oli ”helppo nouto” lähistöltä, mutta läheiselle rastille 12 tipuimme Markun kanssa kartalta. Sanna kuitenkin tiesi missä ollaan ja suunnisti myös suoraan rastikivelle metsässä.

Kello alkoi olla tässä vaiheessa n. kolme (7 tuntia ajettu), ja vielä oltiin kahdentoista tunnin vauhdissa. Matkanteko alkoi kuitenkin vähän hidastumaan vaikka mitään erityisiä ongelmia ei ollut. Rastit 13 ja 14 olivat suunnistuskykyisille aika helppoja, mutta jotkut muut niitä hetken hakivat, kun eivät malttaneet olla tarpeeksi tarkkoina. Kuulemma on ärsyttävää mennä meistä jatkuvasti suoralla tieltä ohi ja löytää meidät kuitenkin seuraavalta rastilta odottamassa pizza suussa. Ymmärrän, ja voin jopa samaistua.

Ruokatauko. (Kuva: Markku Tikkanen)

Rastille 15 (Rokokallio) oli taas n. 10 kilometrin siirtymä, kun teimme vähän turvallisemman reittivalinnan. Rastin lähestymisessä jouduimme hieman arpomaan, eikä varsinainen rastikaan halunnut tulla löydetyksi. Emme olleet ongelman kanssa yksin. Kivien ja aukion etsiminen jyrkännemaastosta ei ollut helppoa. Lopulta totesimme muidenkin jo pitempään turhautuneiden kanssa turvautuvamme sallittuihin teknisiin apuvälineisiin, jolloin rasti löytyi suhteellisen nopeasti. Kuvaukseen sopivia paikkoja tästä maastosta löytyi paljon, eikä varsinainen rastipiste eronnut muista käytännössä mitenkään. Taitavatkin suunnistajat viettivät tällä rastilla 45 minuuttia, mutta jotkut hakivat sen aivan suoraan. Tietysti on hankala sanoa, ketkä käyttivät tekniikkaa ja ketkä liikkuivat täysin luomuna.

Rasti 16 oli sijainniltaan helppo, mutta vei jonkin verran aikaa, sillä pyörät piti jättää sivuun. Rasti 17 puolestaan oli myös helppo, mutta päätimme väsyneinä jättää noudattamatta virkeänä tehtyä suunnitelmaa, mikä johti pieneen mutta hallittuun sompailuun. Tässä vaiheessa oli jo ollut jonkin aikaa selvää, että 12 tuntia ei tulisi riittämään. Kun rastivälit pidentyvät, vauhti hidastuu, sekä tehdään pieniä suunnistuksellisia erikoisratkaisuja, ajankulku vain tuntuu nopeutuvan.

Viimeiset kaksi rastia sekä siirtymä maaliin olivat hyvin selkeitä. Aikaa tähän 12 kilometrin kokonaisuuteen meni silti aika tarkkaan tunti. Maalissa kilometrejä oli kertynyt 144 ajassa 12:41. Fyysisesti ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta. Keskisyke oli ollut todella matala, mutta tuntuihan 13 tunnin ajelu tietysti asiaankuuluvissa ruumiinosissa. Lopputoimenpiteet: ruoka, sauna, parin tunnin torkut autossa ja sitten kotiin. Saa nähdä vieläkö viitsii koetella onneaan syksyisessä suomikelissä.

Pukeutuminen

-          Alla lyhyet pyöräilyhousut

-          Päällä GoreTex-housut

-          Alla ohut merino-pitkähihainen

-          Päällä kevyt softshell-takki

-          Softshell-hanskat

-          Buffit päässä ja kaulassa

-          Jalassa maiharit

-          Pukeutuminen oli optimaalinen sateettomaan, märkään ja seitsemänasteiseen yöhön

Varusteet ja huomiot

-          Valot testattava kunnolla. Ilman kypärävaloa liikkuminen on ikävää. Pieni Pezl-ledi kartanlukuvalona kypärässä on hyvä.

-          Reittivalmisteluun pitää käyttää aikaa, jos aikoo olla kyvykäs toimija (!)

-          Vedenpitävät pyöräilykengät olisivat hyvä juttu

-          Varustetulla pyörällä pitäisi tehdä koeajolenkki pimeällä polulla

-          Olisihan rengaspainetta voinut tiputtaa matkan aikana. Ja olisi pitänyt. Ei vain ehtinyt.

-          Kartat alkavat olla kunnossa: Siirtymäkartat 2-4 rastia / sivu, rastin lähestymiskartta ilmakuvalla, teiden nimet ja välimatkat. (+ pari kyvykästä suunnistajaa)

-          Kolme Synkkistä putkeen ilman vesisadetta! 0-asteen tuntumassa alkaa olla aika viileää. 5-10 asteessa ei pääse varsinaisesti palelemaan. Vesisateessa leikki on varmasti aivan erilainen.

-          Matkamittari pyörään

-          Jos hyvän ajan haluaa varmistaa, kannattanee ottaa käyttöön voimassaolevien sääntöjen sallimat teknisesti edistyneet apuvälineet. Aiempina vuosina eivät olleet sallittuja, nyt olivat.