Evoc MTB, 11.5.2019, Rajamäki

On se upea päivä ihmisen elämässä, kun kisakausi alkaa! Takana viisi kuukautta traineritreenejä, viikon mittainen maantieleiri Espanjassa huhtikuun alussa, n. 10 maantielenkkiä huhti-toukokuulta sekä kolme maastolenkkiä. Talvikausi meni erinomaisesti: koko puolivuotiseen mahtui vain yksi viikon mittainen treenitauko talviflunssan takia ja liikkuvan pyörän päällä ehti huomata, että kunto on selvästi parempi kuin viime kesänä. Viikkotuntimäärät ovat pyörineet kymmenen tuntumassa pyörän selässä. Nyt kesäkaudelle tuntimäärät luultavasti hieman kasvavat, mutta intensiteettiä lienee syytä tiputtaa.

Tälle vuodelle Evoc MTB:n reittiä oli ennakkotietojen mukaan jonkin verran muutettu. Edelleen luvassa olisi kaksi kierrosta, mutta polkua olisi enemmän. Perinteistä poiketen ilma oli hieman viileän puoleinen 10 pilvistä astetta (viime vuosina Evocit ovat järjestäneet auringonpaisteen, mutta tänä vuonna paikalla oli 600 maastokuskia ilmankin).

Kisa lähti liikkeelle lyhyellä saattoajolla ja vaikka kuvittelin asettuneeni aika etuosaan lähtökarsinassa, näytti edellä olevan vähintään 100 kuskia. Polulle siirryttäessä ajeltiin sopuisasti letkassa menon tuntuessa yhtä aikaa kevyeltä, raskaalta sekä oudolta. Alun helppojen polkupätkien jälkeen kivikkopolut tuntuivatkin sitten kamalilta. Edellisen päivän sateiden tuoma pieni pintaliukkaus ei myöskään auttanut. Periaatteessa olisi tehnyt mieli mennä kovempaa ja ohitella edellä meneviä, mutta teknisesti ajo oli täydellisen hukassa, joten tyydyin jonossa ajeluun. Reittiin oltiinkin tehty aika isoja muutoksia: pääosin noudatettiin vanhaa reittiä, mutta uusia polkuja oli aika paljon ja joitain linjauksia oli vedetty täysin uusiksi. Parinkymmenen kilometrin kohdalla suunnittelin jättäväni maastopyöräharrastuksen sikseen.

Kierroksen viimeinen vajaa kymppi oli kuitenkin suurin piirtein ennallaan ja teknisesti paljon nopeampaa alustaa. Noin 10 hengen letkasta pari kaveria lähti itsekseen irti, ja hetken kuluttua teki mieli lähteä perään. Sainkin heidät polkubaanoilla kiinni, ja kierroksen vaihtoon tultiin kolmen hengen porukassa. Meno alkoi maistua vähän paremmalta, ja polkujen taas alkaessa siirryin peesiasetelmiin. Tavoitteena oli vain selvitä jotenkin mukana parikymmentä kilometriä hankalammilla poluilla. Ilmeisesti maastotuntuma alkoi hiljalleen löytymään, sillä pysyinkin aika vaivattomasti edellä ajaneen kuopiolaisen perässä eikä enää harmittanut. Nopeampien baanojen alkaessa tarjouduin ottamaan vetovuoron ja lähdin ajamaan kauempana edellä näkyvää selkää kiinni. Tuntui hyvältä saada jalat kunnolla töihin ja ajamisessa alkoi olla kilpailun makua. Ajoseura jäi taakse ja kolmisen kilometriä ennen maalia edessä näkyi vielä yksi selkä. Sitä olikin kiva jahdata ja vielä mukavampi tavoittaa lopun asfaltilla. Ajelin hetken perässä ja koska ei huvittanut jättää mitään loppukiriin, sain nykäistyä riittävän eron lopun tienylityksen jälkeen.

Maalissa oli hieno olo nousujohteisen ajamisen ansiosta. Toinen kierros oli n. minuutin ensimmäistä nopeampi, mutta vielä enemmän kyse oli tuntumasta. Sijoituksellisesti tulos ei ollut kovin upea, mutta tämä johtui pääasiassa siitä, että mukana oli paljon enemmän (myös kärkipään) kuskeja kuin viime vuonna. Lisäksi parin-kolmen minuutin aikaparannus olisi nostanut sijoitusta 10 pykälää, joten aika tiukkaa oli. Kunnon puolesta tulos oli aika hyvä: reittimuutosten takia muiden (minua paremmin sijoittuneiden) ajat heikkenivät viime vuodesta n. 2-5 minuuttia, minulla parani n. 4 minuuttia.

Eiköhän tässä harrastamista vielä jatketa…

Synkkä Syysunelma, 3.11.2018, Rajamäki

Vuosina 2017 ja 2016 tuli osallistuttua Synkkikseen, ja tänäkin vuonna seurasta tuntui löytyvän innokkaita lähtijöitä. Itse arvoin osallistumista loppumetreille saakka, mutta kun kaverit olivat reitin suunnitelleet, kartat printanneet ja sääennustekin lupaili korkeintaan kohtalaista kaatosadetta, lähti ilmoittautuminen 100 kilometrin pyöräsarjaan. Valmistautuminen oli reittien ja varusteiden osalta (omalta osaltani) huomattavasti heikompaa kuin edellisinä vuosina – näköjään luotto matkakumppaneihin ja edellisiin kohtalaisen sujuviin suorituksiin johti aika suurpiirteiseen suhtautumiseen. Loppujen lopuksi maksoin tästä ainakin sen hinnan, että lähdön hetkellä ei otsalamppu sitten toiminutkaan (testattu toimivaksi kotona, mutta johto poikki) ja lähtö meni säätämiseksi.  Lisäksi olin jossain määrin tuuliajolla reittivalintojen suhteen. Matkaan kuitenkin päästiin n. 7 asteen lämpötilassa ilman tietoakaan päivällä seudun kastelleesta vesisateesta.

Kanattiko? Kannatti: Uusi putkihuivi!

Rastille 1 ajettiin epämääräisessä jonomuodostelmassa kuntorataa pitkin. Lämpö pääsi nousemaan kohtalaisen korkealle. Toiselle rastille (uintirasti) ajettiin pääasiassa isoa asfalttitietä, mutta loppupätkälle otettiin polkupohjainen reittivaihtoehto. Huomasin että 1) karttatelineen olisi voinut kiristää, 2) karttatelineen ja lampun kombinaation olisi voinut koestaa ja jotenkin suunnitella toimivaksi, jotta näkisi polulla edes vähän eteensä, ja 3) lähes 3 baria Mezcaleissa liukkaassa juurakossa ei toimi. Kohdan 1 sain lähes kuntoon raikastavan uinnin yhteydessä ja kohdalle 3 en tehnyt mitään, koska päättelin pysyvämme jatkossa pääosin teillä.

Rastit 3 ja 4 olivat aika helppoja isojen teiden lähellä olevia rasteja, joten matka tuntui etenevän vauhdilla. Vitoselle porukka oli ehtinyt jonkin verran hajaantua ja tällä kertaa itse rastiakin jouduimme muutama minuutin etsimään. Kohta rastin jälkeen pidimme lyhyen pizzatauon n. 2,5 tunnin kohdalla ja näytti siltä, että saattaisimme selvitä alle 12 tunnissa maaliin. Sanna ja Markku suunnistivat meidät polkuviidakosta sujuvasti selville vesille, missä odotti raikas vastatuuli. Rastit 6 ja 7 olivat helposti haettavia rasteja, mutta kasille ajellessa alkoi jo muistua mieleen, mistä tässä oli kyse. Noin 13 kilometrin siirtymä välillä 7 - 8 kesti n. tunnin, osa vastatuuleen ja pätkä kuraisella upottavalla hiekkatiellä. Vaikka matkaa oli takana vasta neljä tuntia, oli olo jo varsin ajanut. Pieni suklaanmussutus nosti mielialaa ja rasti 9 oli helppo hakea lähistöltä. Seuraavaksi oli kuitenkin edessä 16 kilometrin siirtymä rastille 10, ja aikaa meni taas yli tunti loppumatkan ollessa taas maastoajoa. Tuuli oli onneksi helpottanut jonkin verran. Rasti 11 oli ”helppo nouto” lähistöltä, mutta läheiselle rastille 12 tipuimme Markun kanssa kartalta. Sanna kuitenkin tiesi missä ollaan ja suunnisti myös suoraan rastikivelle metsässä.

Kello alkoi olla tässä vaiheessa n. kolme (7 tuntia ajettu), ja vielä oltiin kahdentoista tunnin vauhdissa. Matkanteko alkoi kuitenkin vähän hidastumaan vaikka mitään erityisiä ongelmia ei ollut. Rastit 13 ja 14 olivat suunnistuskykyisille aika helppoja, mutta jotkut muut niitä hetken hakivat, kun eivät malttaneet olla tarpeeksi tarkkoina. Kuulemma on ärsyttävää mennä meistä jatkuvasti suoralla tieltä ohi ja löytää meidät kuitenkin seuraavalta rastilta odottamassa pizza suussa. Ymmärrän, ja voin jopa samaistua.

Ruokatauko. (Kuva: Markku Tikkanen)

Rastille 15 (Rokokallio) oli taas n. 10 kilometrin siirtymä, kun teimme vähän turvallisemman reittivalinnan. Rastin lähestymisessä jouduimme hieman arpomaan, eikä varsinainen rastikaan halunnut tulla löydetyksi. Emme olleet ongelman kanssa yksin. Kivien ja aukion etsiminen jyrkännemaastosta ei ollut helppoa. Lopulta totesimme muidenkin jo pitempään turhautuneiden kanssa turvautuvamme sallittuihin teknisiin apuvälineisiin, jolloin rasti löytyi suhteellisen nopeasti. Kuvaukseen sopivia paikkoja tästä maastosta löytyi paljon, eikä varsinainen rastipiste eronnut muista käytännössä mitenkään. Taitavatkin suunnistajat viettivät tällä rastilla 45 minuuttia, mutta jotkut hakivat sen aivan suoraan. Tietysti on hankala sanoa, ketkä käyttivät tekniikkaa ja ketkä liikkuivat täysin luomuna.

Rasti 16 oli sijainniltaan helppo, mutta vei jonkin verran aikaa, sillä pyörät piti jättää sivuun. Rasti 17 puolestaan oli myös helppo, mutta päätimme väsyneinä jättää noudattamatta virkeänä tehtyä suunnitelmaa, mikä johti pieneen mutta hallittuun sompailuun. Tässä vaiheessa oli jo ollut jonkin aikaa selvää, että 12 tuntia ei tulisi riittämään. Kun rastivälit pidentyvät, vauhti hidastuu, sekä tehdään pieniä suunnistuksellisia erikoisratkaisuja, ajankulku vain tuntuu nopeutuvan.

Viimeiset kaksi rastia sekä siirtymä maaliin olivat hyvin selkeitä. Aikaa tähän 12 kilometrin kokonaisuuteen meni silti aika tarkkaan tunti. Maalissa kilometrejä oli kertynyt 144 ajassa 12:41. Fyysisesti ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta. Keskisyke oli ollut todella matala, mutta tuntuihan 13 tunnin ajelu tietysti asiaankuuluvissa ruumiinosissa. Lopputoimenpiteet: ruoka, sauna, parin tunnin torkut autossa ja sitten kotiin. Saa nähdä vieläkö viitsii koetella onneaan syksyisessä suomikelissä.

Pukeutuminen

-          Alla lyhyet pyöräilyhousut

-          Päällä GoreTex-housut

-          Alla ohut merino-pitkähihainen

-          Päällä kevyt softshell-takki

-          Softshell-hanskat

-          Buffit päässä ja kaulassa

-          Jalassa maiharit

-          Pukeutuminen oli optimaalinen sateettomaan, märkään ja seitsemänasteiseen yöhön

Varusteet ja huomiot

-          Valot testattava kunnolla. Ilman kypärävaloa liikkuminen on ikävää. Pieni Pezl-ledi kartanlukuvalona kypärässä on hyvä.

-          Reittivalmisteluun pitää käyttää aikaa, jos aikoo olla kyvykäs toimija (!)

-          Vedenpitävät pyöräilykengät olisivat hyvä juttu

-          Varustetulla pyörällä pitäisi tehdä koeajolenkki pimeällä polulla

-          Olisihan rengaspainetta voinut tiputtaa matkan aikana. Ja olisi pitänyt. Ei vain ehtinyt.

-          Kartat alkavat olla kunnossa: Siirtymäkartat 2-4 rastia / sivu, rastin lähestymiskartta ilmakuvalla, teiden nimet ja välimatkat. (+ pari kyvykästä suunnistajaa)

-          Kolme Synkkistä putkeen ilman vesisadetta! 0-asteen tuntumassa alkaa olla aika viileää. 5-10 asteessa ei pääse varsinaisesti palelemaan. Vesisateessa leikki on varmasti aivan erilainen.

-          Matkamittari pyörään

-          Jos hyvän ajan haluaa varmistaa, kannattanee ottaa käyttöön voimassaolevien sääntöjen sallimat teknisesti edistyneet apuvälineet. Aiempina vuosina eivät olleet sallittuja, nyt olivat.

Pirkka MTB, 16.9.2018

2018 XCM SM-kilpailu ja cup-finaali Ylöjärvellä. 90 kilometrin SM-matkalle en edes haaveillut, mutta alustava fiilis oli, että 60 kilometrin cup-matkalla olisi kiva ottaa kaikki irti. Pirkan rata on teknisesti aika helppo, mutta nousuja on riittävästi osan ollessa myös mukavan ikäviä. Kunto tuntui olevan tämän kauden mittapuulla kohdallaan ja rata sekä keli (14 astetta + aurinko) suosivat. Lähtöaamuna tuntui kuitenkin jännältä kurkussa. Eihän se ole syy jättää lähtemättä, mutta automatka ei sitä täysin hoitanutkaan, vaan toi lisäksi pienen päänsäryn. Voi hitsi.

Perillä kuitenkin ajattelin, että jotain täytyy ajaa kun paikalle vaivautui, joten ilmoittauduin yhdelle kolmenkympin kierrokselle. Lähtöviivalla sitten katselin kun edeltä porukka hävisi mäkeen viisi minuuttia ennen omaa starttia. Ja sama melkein toistui omassa lähdössä. Yksi porukka lähti yllättävän kovaa ja hävisi alkunousun jälkeen. Jupisin itsekseni, mutta halusin uskoa oman ”tasaisen reippaan” tahdin toimivan pidemmän päälle. Reitti oli olemukseltaan kuiva, mutta kivet ja juuret olivat ikävän liukkaita ja kosteita. Onneksi niitä oli siedettävän vähän. Ajo kulki oloon nähden siedettävästi, ja muutamia oman matkan ohiteltaviakin onneksi löytyi. Ohittelua sai kyllä tehdä aika reippaasti kun pitemmän matkan kuskeja alkoi löytymään. Lopulta ei ollut mitään tietoa ketkä olivat milläkin matkalla.

Rantanen napsii aina vauhdikkaan näköisiä kuvia. Eipä vääristellä todellisuutta siellä putken takana. (Kuva: Mikko Rantanen)

Vauhdin ja sykkeet sain pidettyä aika korkealla, mutta olo oli kohtalaisen jumissa oleva. Sama koski ajamista, sillä renkaat tuntuivat lipsuvan koko ajan ja ylämäistä ei tullut ohiteltavien kanssa juuri mitään. Loppupuolella onnistuin jopa kippaamaan nurin käytännössä suoralla polulla. Samoin tein kolme pientä harhaanajoa, joista sai palata vähän takaisin ja jahdata taas jo kertaalleen ohitettuja. Viitisen kilometriä ennen maalia takaa tuli kovaa ohi kaveri Akilleksen vaaleassa paidassa, joka innosti roikkumaan perässä. Hyvällä vedolla vauhti vähän nousi ja sainkin pari kuskia (taas) kiinni. Ihan varma en ollut nousujen määrästä ennen maalia, mutta yhdessä onnistuin taas vähän tupeksimaan ja lopulta olin tunnistavinani viimeisen seinänousun. Siihen ei kyllä enää ollut intoa puristaa. Veivasin mäen ylös ja kiihdytin loppupätkän maaliin.

Ajo oli vauhdiltaan suhteelilisen reipasta, mutta kaikin tavoin todella tukkoisen tuntuista. Lopputuloksena oli kuitenkin 30 kilometrin kolmas sija, joten kai tuo meni kuitenkin kohtalaisesti. Valitse taistelusi.

Kotiinviemiset. Pitäähän se kuvata, kun kerrankin saa pokaalin! =)

Kauden yhteenveto

Alkukauden tuntuma kantoi koko kauden. Talven laiskottelusta johtuen kunto laahasi vähän koko ajan. Varsinaisesti tätä ei voi pitää huonona asiana, sillä intoa riitti hyvin myös syyskauteen ja ajotunteja on tullut tasaisen reilusti koko kesän ajan. Oli itse asiassa varsin mukava ajella fiiliksen mukaan ja nauttia kesästä. Viime vuonna vauhti oli kova, mutta homma lässähti jo heinäkuussa. Nyt kisoissa ja stravasegmenteillä tietysti vähän harmitti, kun ajat laahasivat kaiken aikaa. Kovien ulkotreenien tekeminen tuntui vähän hankalalta; vasta muutamat trainerivedot elo-syyskuun sateissa muistuttivat totuudesta.

Kauteen 2019 olisi tarkoitus taas saada kunto hieman koholle. Strategiana on kohtuullisen systemaattinen harjoittelu riittävällä määrällä kovia treenejä ja ilman kovin pitkiä treenitaukoja. Tuntimäärät pysynevät ennallaan, joten mitään kovin erikoista tasonnostoa ei liene luvassa. Olisi hienoa löytää sellainen suorituskyky, mikä palkitsisi kisoissa mutta ilman itsensä hyydyttämistä. Luotan siihen, että tämä pk-kesä maksaa itsensä takaisin talven ja ensi kesän aikana. Uusi pyörä (tai kaksi) olisi tietysti kiva...

Pyssymäki XCM, 1.9.2018

Messilän ”suorituksen” jälkeen ruumis ja mieli kaipasivat rangaistusta henkisestä ja fyysisestä heikkoudesta. Sopivalta rangaistukselta alkoi tuntumaan se, että istuisin päivän autossa ja kävisin ajamassa Nivalan marakisan aika lailla toisella puolella Suomea. Perjantai-illalla tein go-päätöksen, joten auto starttasi klo 6:00 lauantaina.

Ennakkoon minulla ei ollut kisasta muuta tietoa kuin se, että kyseessä olisi nopeahko reitti. Pikainen lähimaastotiedustelu paikan päällä kertoi, että 1) ainoat mäet olisivat kisakeskuksen nyppylän nouseminen pariin-kolmeen kertaan, ja 2) polut ovat kivisiä.

Siitä se lähtee!

Lähtökarsinassa oli taas sopuisan väljää kauden kääntyessä syksyksi ja Nivalan sijaitessa eteläisestä näkökulmasta ns. hevonkuusessa. Harmi sikäli, sillä reitti paljastui aika optimaaliseksi, ja kelikin oli käytännössä paras mahdollinen. Startti oli yllättävän räväkkä. Vauhti kelattiin tieosuudella neljäänkymppiin ja kärkiryhmä erkani isosta kakkosryhmästä. Siirryttäessä ”dual trackille” tipahti kakkosryhmästä kohta meidän n. 5-7 hengen porukka. Alku oli jopa hieman jännittävä, sillä reitistä ei ollut varsinaisesti mitään käsitystä, vauhti oli kova, ja jonossa edellä ajava n. renkaanmitan päässä. Homma kuitenkin eteni edellä menevään luottaen, ja kivikkopolut alkoivat. Näitä arviolta kilometrin-parin rypistyksiä riittikin sitten kisakeskuksen nousuihin saakka lyhyiden tiepätkien kanssa erinomaisesti rytmitettyinä. Nousuihin ryhmä oli karsiutunut nelihenkiseksi, ja vauhtia piti kuopiolaiskaksikko. Heti kisakeskuksen jälkeen kävikin sitten vahinko. Jätimme tuolla porukalla yhden polkulenkin ajamatta. Tämä selvisi, kun toiselle kierrokselle lähtemisen jälkeen vastaan tuli letka kovempia kuskeja, joiden olisi pitänyt olla meidän edellämme. Jatkoimme silti ajamista, koska virheen paikasta ei ollut mitään käsitystä, emmekä olleet varmoja kuka oli väärässä paikassa. Myöhemmin takaa tuli kuitenkin todellisuudessa edellämme olleita ohi, jolloin homma oli selvä.

Perussuorittamista. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Jossain määrin tietysti harmitti, että päivän kestävä autolla ajelu johtaisi pyöräilyn hylkäämiseen. Tämähän kävisi siis hyvin jutun alussa kaivatusta rangaistuksesta? No; hetkisen selän oikaisun jälkeen päätin kuitenkin ajaa maaliin kisatyyppisesti, vaikka iso osa fiilistä katosikin. Ryhmä oli tässä vaiheessa hajonnut, kun yksilöt tekivät omia ratkaisujaan. Sain siis ajella itsekseni, ja homma alkoi taas vähän ajan kuluttua lähes maistumaan. Kivipolut ovat yllättävän hauskoja kun pinta on kuiva ja ylitekniset ”ajokelvottomat” paikat puuttuvat. Toisella kierroksella tuli nautiskeltua myös aiemmin väliin jäänyt polkuosuus. Se ei ollut varsinaista ajamisen juhlaa. (10 km/h tökkimistä – ensi vuonna tämä uusi polkukin on tekeytynyt paremmaksi.)

Maalissa kilpailun johtaja oli palveluhenkinen ja lupasi kuitata eksymisen sopivalla aikasakolla. Pisteille siis päästiin ja tuloksissä komeili ajassa 10 lisäminuuttia. Sakko oli varsin maltillinen, sillä ajoaikoja GPS-jäljestä tutkailemalla selvisi, että minun vauhdillani juuri tuo lisäaika olisi mennyt 1. kierroksella täyden reitin ajamiseen. Aika on siis hyvin lähellä todellista ja varsinaisen sakon osuus on lähinnä se, että virheen selviämisen jälkeen vähän hölläiltiin ja loppurutistus jäi täysin tekemättä.

Jos kaudella 2019 on kisakunto päällä ja kelit kohdillaan, niin Nivalassa taitaa tulla käytyä. Tällä kaudella vielä cupfinaali / SM-viikonloppu. Yllättäen: jos ei sada.

Finlandia MTB, 12.8.2018

Messilän Finlandia houkutteli taas lähes kuukauden kisatauon jäljiltä. Hienot kesäkelit olivat kerryttäneet ajotunteja pohjille ihan mukavasti. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että jossain vaiheessa todellisuus taas palaa maailmaan. Nyt se tapahtui kesken ajomatkan kisapaikalle: lämpötila 14 astetta ja vesisade. Fiiliskuskin fiilikset vähän tipahtivat, ja vähän harmitti, että ilmoittautuminen oli kahdelle kierrokselle.

Lähtökarsinassa oli tällä kertaa reilusti tilaa; täyden matkan kuskeja oli arviolta reilut 30. Joko keli, tai sitten samana viikonloppuna järjestettävät Imatra MTB ja Jämi84 saattoivat verottaa osallistujia. Startista jono muodostui ja jopa hajosi nopeasti. Kärkiryhmä hävisi aika nopeasti ja itse jäin ajamaan kahden hengen porukassa. Toinen teki kuitenkin pienen ajovirheen heti ensimmäisen varsinaisen polkupätkän alkuun, minkä jälkeen jatkoin soolona. Polut tuntuivat aika liukkailta johtuen ehkä siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ajoin Mezcaleilla märässä. Ajo kuitenkin kulki siedettävästi.

Kauhee meno. Tai hyvin feikattu. (Kuva: Mikko Rantanen)

Kohta puolen tunnin jälkeen ajoin virolaisen kaverin kiinni, mutta sen jälkeen ei ketään enää näkynytkään. Takaa kuului välillä vinkuvia jarruja ja jossain vaiheessa kaveri takaa kävi moikkaamassa, mutta jäi jälleen reilusti taakse. Ajamisessa oli jotenkin erikoinen ote. Sykkeet pysyivät aika alhaalla lukuun ottamatta pahimpia nousupaikkoja. Kivikkoiset polut ja laskut menivät kohtalaisen mukavasti, mutta niistä olisi nauttinut kyllä paljon enemmän kuivalla kelillä. Puolentoista tunnin kohdalla alkoi tuntua siltä, että homma riittää. Vauhti piti pitää kahden kierroksen tasolla eikä missään näkynyt ketään, joten kilvanajon fiilis oli poissa. Päätin kuitenkin tutkailla oloa kierroksen vaihdossa.

Viimeiset nousupätkät tuntuivat ihmeen raskailta, vaikka syke oli aika alhaalla. Ei siis vain irronnut. Numero irti ja suihkuun. En kuitenkaan ollut ainut keskeyttäjä, sillä samoilla ajoilla ensimmäisen kierroksen ajaneista yllättävän moni sai tarpeekseen. Kun keli on hankalan puolella, niin neljän tunnin suoritus vaatii jo innokkuutta. Datan mukaan yhden kierroksen suoritus kävi keskitasoisesta treenistä, normaalista kisasuorituksesta oltiin aika kaukana. Nyt täytyy katsoa onko ennen cup-finaalia sopivia kisoja tarjolla, vai tuleeko taas kuukauden kisatauko.