Jämsä MTB, 7.5.2017

Kisakauden avauksen tarjosi tänä vuonna CC Ilves Jämsänkoskella. Kisakuume oli kova, joten parin sadan kilometrin ajomatka yhteen suuntaan 30 km kisaa varten tuntui ihmeen järkevältä. Tarjolla oli kolme 10 kilometrin kierrosta keskisuomalaista polkua. Kovin suuresta tapahtumasta ei ainakaan vielä ole kyse, mutta silti viivalla oli eri sarjoista n. 70 kuskia, ja mukana tietysti koviakin nimiä. Keli oli upean aurinkoinen, mutta lämpömittari näytti n. viittä astetta, joten ihan kesäkamoissa ei tarvitsisi ajella.

Reittiin tutustuin varovasti palellen. Metsässä ei oikein viihtynyt, vaan aikaa oli paljon miellyttävämpi viettää maalialueen auringossa. Sen verran selvisi, että valtavia korkeuseroja ei olisi, mutta hienoa polkua sitäkin enemmän.

Startissa jännitettiin hieman pidempään ajanoton temppuilun takia, mutta lopulta päästiin irti. Kärki lähti kovaa liikkeelle. Itse tuotin itselleni pettymyksen, ja annoin kovempien mennä. Alku hapotti pahasti ja oman paikan löytyminen oli hankalaa. Lisäksi parin kilometrin jälkeen jokin keppi asettautui voimansiirtoon, joten piti pysähtyä poistamaan ylimääräiset kyytiläiset. Löysin kuitenkin kohta jonkinlaista ajoseuraa, mutta kyyti ei tuntunut ihan oikealta. Teknisemmän pätkän jälkeen kierroksen puolivälin tienoilla ajattelin hakea vähän lisää vauhtia. Tätä kestikin reilu kilometri, kun takarengas lipsahti ja alkoi tyhjentyä (ensimmäinen kerta kun snake skin antautui kyljestä). Ei auttanut kuin pysähtyä ja katsoa kun porukkaa lappoi ohi. Samalla suhautin renkaaseen ilmaa ja litkut näyttivät toimivan. Matka jatkui ja rengas jatkoi tyhjenemistä. Ohittelin muutaman kaverin ennen kierroksen päättymistä päästääkseni heidät maalialueella uudelleen edelle, kun pysähdyin taas lisäämään ilmaa. 

Nopeaa polkua. (kuva: Waterproof sport)

Toinen kierros tuntuikin jo paljon paremmalta. Oli jälleen hauska ajella kiinni edellä meneviä, etenkin kun rengas alkoi pitämään ilman sisällään. Nyt alkoi meno jo tuntua lähes maastoajolta ja pystyin nauttimaan reitistä. Kierroksen loppuun mennessä oli kuitenkin kaikki saavutettavissa olevat saavutettu, joten kolmas kierros jäi hieman tylsäksi. Pientä puristusta tietysti yritin, mutta kun selkiä ei näy, niin niitä ei näy.

Maalissa jaloissa tuntui ihan ajaneelta, mutta ei mitenkään väsähtäneeltä. Edellä oli pari kaveria n. minuutin päässä, joten ilman pakollisia hengähdystaukoja tulos olisi saattanut olla vähän parempi. Hieman kovempaa olisi muutenkin pitänyt päästä, mutta näköjään pyörä kulkee vain niin kovaa kuin jaksaa polkea. Syytän kisaa edeltäneitä sairasteluita.

Totuus paljastuu vajaan viikon kuluttua maramittaisessa kisassa Rajamäellä...

Kiitos 2014 - 2016: Canyon Lux CF

Canyon Lux CF 8.9 palveli hyvin ja toivottavasti palvelee edelleen uutta omistajaansa.

Runko: Canyon Lux CF, koko M (6/2016)
Keula: Fox 32 Float 29 CTD Fit Factory
Iskari: Monarch RT
Voimansiirto: 1x11, Shimano XT M8000 -osasarja, välitykset 32x11-42
Jarrut: Formula R1
Kiekot: DT Swiss Spline ONE XR150
Renkaat: Schwalbe Rocket Ron snake skin 29x2,25, litkuilla
Putkiosat: Ritchey , stemmi 80 mm, tanko kavennettu (muodin vastaisesti) n. 640 mm:iin
Satula: Ergon SM30 EVO
Gripit: Spank
Polkimet: Shimano XT lukot
Pulloteline: Specialized, sivusta ladattava

Räntälenkki ja ylivalotus 19.2..

Synkkä Syysunelma 2016, 21.10.2016

Pyöräilykausi näytti päättyneen Taivassalon ajeluun, kun syyskuussa pieni sairastelu työkiireineen johti motivaatiopuutteeseen. Lokakuun alussa seurasta tuli kuitenkin kyselyä saisimmeko kasaan porukan Synkkään Syysunelmaan (ex Mammuttimarssi), ja jostain syystä homma alkoi kiinnostaa. Pyörät oli otettava esille ja kahdessa viikossa löydettävä uinuva pyöräilijä. Alkuun näytti (ja tuntui) pahalta, mutta jotain pohjia kai on, kun jonkinlainen siedettävä suoritustaso kuitenkin palautui tuossa ajassa.

Pientä oikomista rastille 24.

Saimme lopulta kasaan kolmen hengen porukan ja ilmoittauduimme 100 km pyöräsarjaan (joukkueet Kymijoen Kyynel 1, 2 ja 4). Tarjolla oli sarjat 50, 100 ja 160 km sekä juosten että pyörällä. Aikarajat pitemmillä matkoilla olivat molempiin sarjoihin 24 ja 30 tuntia. Matkat oli mitattu semiaggressiivisen juoksijan reittivalintoja pitkin. Idea 100 km matkalla oli kiertää 26 rastia oikeassa järjestyksessä rastin numero 6 sisältäessä uintitehtävän. Järjestäjä julkaisi ainoastaan rastien koordinaatit, muu jäi osallistujien varaan. Syyskelin lisäksi maustetta hommaan tuo starttiaika, joka oli klo 20:00.

Markku ja Sanna kantoivat päävastuun karttavalmisteluista ja reittisuunnittelusta. Itse olen ollut sitä mieltä, että maastopyöräily on parhaimmillaan silloin, kun katse on luotuna tiukasti kolme metriä eturenkaan eteen eikä reitiltä pysty eksymään vaikka yrittäisi. Minkäänlaista kokemusta seikkailu- tai suunnistuskisoista minulla ei ollut, joten kaikki olisi uutta. Tietysti yritin olla mukana suunnittelussa, mutta parempi ehkä että ne jotka osaavat, myös tekevät. Meille sopivasta tavoiteajasta ei oikein ollut ensikertalaisina tietoa, mutta ajomatkalla paikan päälle tuntui aika luontevasti syntyvän konsensus siitä, että 12 tuntia voisi olla aika lähellä todellisuutta.

Paikan päällä säädettiin 1,5 tuntia ja ryhmityttiin lähtöalueelle kuuntelemaan nokkahuilukonsertti. Tämän jälkeen matkaan n. 50 muun eri matkoja ajavan pyöräilijän kanssa. Rastille 1 ajettiin letkassa hyvinkin reipasta vauhtia pehmoista hiekkatietä pitkin. Joku rohkea käytti tässä myös ensimmäisen oikomismahdollisuuden. Ainakaan aikaa tuossa eivät säästäneet, mutta fiilikseen varmasti pääsi. Rasti 2 löytyi myös letka-ajelun ansiosta nopeasti. Tuolla pätkällä kuitenkin ehdin vähän ihmetellä, että kuinka porukka tunnistaa oikean pikkutieristeyksen ihan reippaassa vauhdissa ja säkkipimeässä. Rasti 3 olikin jo retkeilyreitillä ja vaati maastopyöräilyä. Eikä oikea polunalku löytynyt ihan ensiyrityksellä. Rastille 4 teimme sitten muista poikkeavan reittivalinnan: ajoimme vitoselle ja haimme nelosen jalan, sillä muuten olisi pitänyt työntää pyöriä metsässä yli 500 metriä. Tämä korvattiin nyt parin kilometrin jalkapatikalla. Ratkaisu oli selvästi hermoja säästävä, mutta GPS-seuranta näytti, että takkiin kyllä tuli ajallisesti aika reilusti. ”Juostessa” tuli tosin mukavan lämmin. Rasti 5 olikin sitten helppo, ja siitä oli lyhyehkö tiesiirtymä uimaan rastille 6. Karhusolan Tiukunen odotti meitä perillä märkäpuvussa ja pyysi kauniisti riisumaan. Itselläni kävi tuuri, kun sain vielä kuivat pelastusliivit. Tuonelan joutsen odotti silitystä 5 m laiturin päästä. Matka sinne meni hyvin nopeasti, mutta paluumatka laiturille tuntuikin jo aika pitkältä. Ylös noustessa 2-asteinen ilma ei tuntunut enää pahalta. Kuten ei myöskään järjestäjän tarjoama grillimakkara nuotiolla.

Täydessä vauhdissa leveällä hiekkatiellä jossain rastin 11 tienoilla.

Matkaa oli kuitenkin jatkettava. Rastille 7 piti taas vähän jalkasuunnistaakin, mutta se löytyi Sannan ansiosta helposti supasta. Rasti 8:kin löytyi sujuvasti, vaikka matkalla piti metsätieristeyksessä vähän pohtia. Rastilla onnistuimme myös auttamaan kaveria, joka oli etsinyt sitä n. 10 minuuttia. Me löysimme sen heti, vaikka järjestäjän tulkinta hiidenkirnusta olikin aika lavea. Tällä rastilla 160 km jalkamiesten kärki myös sai meidät kiinni. Seuraaville rasteille saavuimmekin heidän kanssaan tasatahtia. Rasteille 9 ja 10 ajoimme leveämpää tietä kiertoreittiä, sillä emme halunneet riskeerata. Varmasti meille oikea valinta, mutta osaavammat oikaisivat aika reilusti. Matkalla rastille 11 pidimme ensimmäisen pizzatauon, jonka aikana pari joukkuetta meni ohitse. Samalla pätkällä oli myös pieni erimielisyys rastin sijainnista, joka itsessään oli hyvin selkeä. Tällä kertaa suurpiirteisempi kartanlukutapa oli se oikea. Seuraava rastiväli oli helppo siirtymä, mutta loppu tarjosi taas pienen lämmitelyn, kun rasti oli metsämäen päällä. Rastille 13 ajettiin jälleen metsäteitä ja mäkiä, sekä koitettiin pysyä kärryillä risteyksistä. Siirtymä rastille 14 oli todella pitkä meidän reittiämme; oikojat säästivät reilusti aikaa. Rasti löytyi tutulla varmuudella pienen metsärämpimisen jälkeen lammen rannasta. Metsässä vilkkuvat muut valot tietysti aina vähän auttavat. Rasti 15 oli suhteellisen lähellä ja helppo, mutta matkan mäet alkoivat jo tuntua. Läheisellä rastilla 16 kartanolla puolestaan oli järjestäjän tarjoama vesipiste, jota hyödynsimme ruokailun ohessa.

Rasti 17 oli taas lähellä. Löysimme sen rautaisella osaamisellamme helposti (= hyvä tuuri ja toinen joukkue), mutta ymmärrän hyvin, että joku tuon etsimiseen hiekkakuopasta käytti ihan reilusti aikaa. Metsähiekkatie rastille 18 (Kiikalan lentokentän lähellä) oli aika pehmeä, mutta matka taittui mukavasti. Rasti itsessään oli helppo, etenkin kun juoksusarjan kärki ilmestyi juuri sopivasti luoksemme pieneltä polulta, joka vei suoraan rastille. Miten nuo suunnistajat oikeasti löytävät nämä polut?

Tässä vaiheessa matkaa oli takana 8 tuntia ja tankovalo alkoi indikoimaan punaista, joten vihdoinkin pääsi vaihtamaan ensimmäiset akut. Hyvä näin, sillä rasti 19 Kultalammella olikin seikkailu. Rastin lähestymiseen Sanna otti suoremman ja ehkä haastavamman reitin, Markun kanssa menimme (ennakolta) CX-ystävällisempää kiertopolkua. Meidän polkumme käytännössä hävisi pois ja vaikka juoksukärki taas antoi rastivinkin, niin olimme vähän hukassa. Sanna löytyi kuitenkin läheltä valojen perusteella ja poimimme rastin. Rastilta poistumiseen meillä oli selkeä ennakkosuunitelma, mutta olimme Markun kanssa tulleet rastille aika erikoisesta suunnasta, joten oikea lähtösuunta ei ollut oikein selvillä. Riittävän pitkän arpomisen jälkeen oikea suunta ja polku kuitenkin löytyi. GPS-seuranta taas jälkikäteen vähän lohdutti, sillä samanaikaisesti toinenkin joukkue oli hukassa samalla rastilla ja vielä paljon pahemmin.

Polkupätkä rastilta 19 pois oli aika hankala ajaa pimeässä, mutta tielle päästyämme siirtymä rastille 20 oli aika sujuva (vaikka itse olin taas risteysten kanssa aika hukassa). Jälkiviisaana rastin 19 kanssa olisi voinut toimia paljon fiksummin. Kai se on vain kokemus ja tuntuma, joiden perusteella osaa päättää oikein, kannattaako joskus oikoa vai kiertää. Rastin 20 jälkeen oli taas (viimeinen) pizzatauko. Lisäenergia taisi tulla vähän myöhässä, sillä väsymys iski päälle porukkaan. Tilannetta ei helpottanut se, että vaikka nyt päästiin ajamaan useampi kilometri asfalttia tutuissa maisemissa, niin vastatuuli / viima oli aika ikävä. Kaiken tämän pohjalta rastille 21 mennessä teimme kunnollisen suunnistusvirheen. Lisämatkaa ei nyt kauhean paljoa tullut, mutta virhe oli hyvin typerä. Eli väsytti. Rastille 22 pääsimme kuitenkin taas sujuvasti 160-juoksukärjen kanssa viimeiset pari sataa metriä samaa matkaa. Taas jatkaessamme teimme ensimmäisen oikean oikaisun metsän läpi pyörien kanssa. Hyvin meni (100 metriä) ja matka jatkui. Matkalla rastille 23 oli taas ihan konkreettista hyötyä siitä etten ollut yksin. Olin taitellut kartan typerästi, ja olisin ajanut suoraan rastille 24. Kun minut taas autettiin kartalle, oli 23 aika selkeässä paikassa. Rastille 24 mennessä päästiin taas oikaisemaan metsämäen yli. Onneksi täällä meni jokin poluntapainen; lisäksi aiemmin kulkeneiden jäljet auttoivat. Rasti itsessään löytyi mukavasti mutta oli ilmeisesti riittävän hämäävä, sillä matkalla näkyi metsässä etsiviä valoja aika reilusti väärässä paikassa.

Valjennut aamu viimeisellä rastilla. Ei tunnu missään.

Rastilta 24 alkoikin sitten ”loppukiri”. Vauhti pysyi siis rauhallisena, mutta loppu alkoi jo häämöttää. Jaksaminenkin parani selvästi. Rasti 25 oli suhteellisen selkeässä paikassa korkean jalkaisin kiivettävän mäen päällä, mutta olin piirtänyt omaan karttaani reitin sopivan huolimattomasti, joten en ollut rastia lähestyttäessä tai sen vieressä ollenkaan kartalla. Rasti 26 olikin enää nautiskelua, kun sai vielä uudestaan kiivetä toisen kallioisen mäen päälle.

Maaliin tulimme n. 130 km ajaneena juuri alle 13 tunnin, mikä oli yllättävän lähellä ummikkona veikkailtua 12 tuntia. Vertailun vuoksi tietysti 100 km pyöräkärjen aika oli 9:33 ja 160 km kärjen 11:41. Vaikka aikaa meni ihan reilusti, niin sijoitus omassa sarjassamme oli n. puolivälissä, joten sijoituksellisestikin suoritus oli lopulta varsin ok (vaikkei nyt mitään sijoituksia edes haettu). Satasen juoksukärki tuli maaliin n. puoli tuntia meidän jälkeemme ja 160 km juoksun voittoaika oli 21 tuntia. (Tulokset: https://www.dropbox.com/s/uy4m7d96hltuc0i/Synkkis_tulokset_2016.pdf?dl=0). Jos ajasta jotain huonoa pitää todeta, niin olisi ollut kiva olla maalissa pimeällä, kun lähtökin tapahtui pimeässä.

Tapahtumasta jäi siis kaikin puolin hieno fiilis. Valvottu yö tietysti pyöristää vähän muistikuvia, mutta hauskaahan tuo on. Keli oli käytännössä niin hyvä kuin lokakuun lopussa vain voi olla: pari astetta lämmintä ja maasto oli rutikuiva. Oli täysin liioittelua kiusata XC-täpäriä virittämällä siihen lokasuojat. Mutta teen sen silti uudestaan, jos tällaiseen eksyn: 12 tuntia takapuoli märkänä ei juuri houkuta. Olisihan tämä tietysti muutenkin ihan erilainen yö, jos vettä tulisi tai olisi 8 astetta pakkasta.

Huh... Tulipa pitkästi tekstiä, mutta minkäs teet. Homma vain on niin mukava pikakelata läpi. (GPS-pikakelaus: http://www.tulospalvelu.fi/gps/2016synkkis/?v=m3)

 

Muistilista itselleni ensi vuoteen:

• Pukeutuminen oli täydellinen
• Merinovilla-alusasu (uintiin saakka puuvillapaita), päällä pyöräily-t-paita
• Lyhyet pyöräilybibsit tuomassa pehmusteen
• Gore-tex kuorihousut
• Ohut softshell-takki
• Gore-tex maiharit (Kultalähteellä kiitin itseäni, vaikka lukoista jouduinkin siis luopumaan)
• Buffia päässä ja kaulassa
• Softshell-sormikkaat

Muuta mainittavaa

• Reittisuunnitteluun pitää käyttää kunnolla aikaa. Ja rasteista pitää olla tarkat lähetsymiskartat ja/tai -ohjeet. Nyt oli hyvä valmistautuminen porukan osalta, mutta itse olin mm. huolimaton.
• Tuskin opin suunnistamaan seuraavaksi kerraksi, joten sopivaa aggressiivisuutta voisi reittiin hakea, mutta ei liioitellen. Itsekseni en pääse reittiä maaliin.
• Teiden nimistä voi olla apua.
• Akkuja oli jopa liikaa: Fenix BC30 on hyvin säästeliäs täystehoa himmeämmällä. Kypärävaloa voi muuten vain säästellä.
• Kypärävalon akun voisi asentaa siten, ettei akkua tarvitse aina irroitaa kun ottaa repun selästä...
• Syötävää tarvitsee pitkään suoritukseen. Jos aikaa pitää hakea, niin voinee syödä kerralla enemmän ja nopeammin.
• Matalan sykkeen touhussa ei juuri geelejä viitsinyt käyttää.
• Lämpö pysyy hyvin yllä, jos sopivin välein järjestää itselleen vähän rämpimistä.
• Karttateline on pakollinen. Lisäksi olisi hyvä olla valo, jolla karttaa on näppärä lukea.

MTB Green Race, SM, 27.8.2016

Mielakan MTB-sprintti meni ohi ressun takia ja MTB-Jotos piti skipata ajankäytöllisistä syistä. Näytti jo siltä, että kisataukoa tulee enempi, mutta 27.8 järjestettiin Taivassalossa MTB Green Race, joka oli samalla SM-kisa. Päiväreissuun oli mahdollisuus ja koska keli oli kohdallaan, niin mikäpä siinä. SM-luokkaan ei tällä aikataululla (ja ehkä kunnollakaan) ollut asiaa, mutta XCM-cupin startti oli samaan aikaan ja käytännössä siis sama asia.

SM-kisan arvoinen maali.

Ennakkoon tiesin vain että reitti on vaativa ja aikaa menee; kärjen aika olisi n. 3,5 h. Reittiin kuului 6 km starttilooppi sekä neljä 15 kilometrin kierrosta. En juurikaan ehtinyt reittiin tutustua, mutta kiviä tuntui olevan ja merkkaus näytti erinomaiselta.

Startissa jäin tietoisesti vähän taaemmas, sillä halusin ottaa alun rauhassa ja tutustua reittiin. Jos aikaa menisi reilusti päälle neljä tuntia, niin paikkansa ehtisi kyllä löytää. Starttiloopin muutaman kilometrin hiekkatieajelu ei juuri ihmeelliseltä tuntunut ja varsinaista kierrosta edeltävälle parin kilometrin polkupätkälle mentiin nätisti koko porukan jonossa. Rakoilu alkoi tietysti heti, sillä polulle oli kyllä kiviä ja lyhyitä nousuntöppyröitä ripoteltu. Varsinaisen kierroksen alkaessa kärki oli tottakai mennyt, mutta porukka oli vielä aika iso.

Aika pian kierroksella selvisi, että tänään riittäisi jumppaa. Perinteistä neulaspolkua ei ollut lainkaan, vaan kiviä, juuria, mutkia, nousuja ja laskuja. Varsinaisia mäkiä ei ollut, mutta eipä niitä osannut kaivata. Polku oli ”märän kuiva”, eli pääsääntöisesti kuiva, mutta tietty perusmärkyys polulla liukastutti paikkoja. Vauhti ei ekalla kierroksella tuntunut erityisen kovalta, mutta sykkeet huitelivat taivaissa. Se tietysti vähän huolestutti pitkää päivää silmällä pitäen. Kierroksen loppupuoliskon muutaman kilometrin tiepätkä tuntui ihan hyvältä, mutta sykkeet olivat edelleen ihan liian korkealla.

Toiselle kierrokselle lähdin n. seitsemän hengen porukassa. Heti alusta asti ajaminen tuntui vähän paremmalta. Ensimmäisellä kierroksella ajo oli ollut todella tökkivää, kun isommassa porukassa joku töpeksii aina, minä itse muiden mukana. Nyt oli paljon rennompi ajaa; sykkeet ehkä vähän laskivat ja viimeksi tökkineet paikat menivät ajamalla. Kierroksen alkuosalla huomasin, että muu porukka oli yllättäen jäänyt jälkeen ja sain ajella aika rauhassa. Ajoin jonkun edellä menneen kiinni ja koitin nauttia poluista (niin... tykkään ”kovaa” ajamisesta, eikä max. 10 km/h -polku oikein sitä ole. En vaan osaa). Kierroksen toisella puolikkaalla olin jopa hyödyksi, kun rengasrikon kärsinyt kuski tarvitsi apua venttiilin avaamiseen.

Kolmas kierros alkoi ihan siedettävällä fiiliksellä. Väsytti, mutta kisan jälkimmäinen puolikas tuntui ihan realistiselta ajettavalta. Edellä oli näkynyt jossain vaiheessa vilaus sinistä, joten vaikka ajelin itsekseni, niin jotain toivoa ajoseurasta oli. Jossain n. 6 km tienoilla sain kaksi kaveria edeltä näkyviin ja fiilis nousi. Tunnelma myös laski nopeasti, sillä juuri kun oli pääsemässä heidän kantaansa, niin pehmeä kallio kutsui vastustamattomasti. En ottanut tarpeeksi huolellisesti kalliolta tiputusta, vaan tangon yli oli mentävä. Nopeasti selvisi, että kunnon kolhuja ei tullut, joten matka jatkui. Tästä meni n. puoli minuuttia, niin Henri Ojala tuli kierroksella ohi. Meno oli aika vakuuttavan näköistä, hänelle tuo ei ollut 10 km/h-polku. Takaa tuli myös enempi itseäni vastaan ajava kaveri ohi, joka sai näppärästi hiekkatielle mennessä edellä menneet siniset paidat kiinni. Itse sain sooloilla hiekkatien.

Veikkaus 1: Kuva on 2. kierrokselta. Veikkaus 2: Kuva on aika tarkkaan siitä, missä kyvyt loppuivat ihan konkeettisesti 3. kierroksella. (Kuva: Samu Laine)

Kilpailuohjeen mukaan reitti menisi kiinni puoli tuntia voittajan maaliintulon jälkeen. Tiesin, että tuohon aikarajaan ehtisin helposti, joten neljäs kierros vielä kutsuisi varvauksesta huolimatta. Säästelin siis vielä voimia, vaikka jotenkin epäilin, että kisa saattaisi loppua seuraavaan maalilinjan ylitykseen. Kierroksen lopussa sain vielä ohitellakin joitain kavereita, vaikka heidän sarjansa jäikin mysteeriksi. Ja niinhän siinä kävi, että kun ylitin maalilinjan, niin sivuunhan siitä ohjattiin. Ihmeellistä oli se, että vähän perässä tullut SM-sarjan kaveri pistettiin jatkamaan ajoa. Vaikka tietysti oli helpottavaa lopettaa reiluun 50 kilometriin, niin silti harmitti. Paukkuja olisi vielä ollut jäljellä ja ajamaanhan tänne oltiin tultu – ja olin vähintäänkin reilusti ohjeen aikarajoissa (alle 10 min Ojalasta).

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä neljännestä kierroksesta olisi tullut. SM-puolella tuli sippaamisia ja nousuja. Viimeinen kierros olisi varmasti ollut ”ikävä”, mutta haluan kuvitella, että hyvin-seois-menny, Ajohan kulki oikeasti aika huonosti, mutta tuohon maastoon olen ihan suht tyytyväinen suoritukseen. Kellon mukaan 1. ja 2 kierros menivät samaan vauhtia ja kolmannella meni pari minuuttia pidempään.

Loppusijoitus jäi vähän avoimeksi, kun SM-lähtijöitä ja cup-kisaajia kohdeltiin eri tavoin. Cup-lähtijöistä olin neljäs, mutta edellä ovat kai sitten kaikki SM-lähdön 18 maalinntulijaa (M /yleinen).

Ratanahan Taivassalo on todella upea; kaikesta näkee, että vaivaa on nähty. Minulle tuo on kuitenkin sen verran vaikea, että sateella ei ole tuohon metsään asiaa. Mutta jos ensi vuonna paistaa aurinko, niin ehkä voisi kokeilla, jos saisia ajaa koko matkan...

Finlandia MTB, 14.8.2016

Finlandiaan en varsinaisesti ollut menossa, kun edellinen viikonloppu oli aika täysi. Kisa kuitenkin on naapurissa, luvattu vesisade oli peruttu ja sunnuntai oli tyhjä. Messilään mars. Paikan päällä vielä arvoin puolikkaan ja koko matkan välillä, mutta raksi päätyi kuitenkin täydelle matkalle. Pian tuo alkoi vähän epäilyttää kun kuulin, että reittiä oli selkeästi muutettu (=vaikeutettu) aiemmasta. Viime vuonnahan oma suoritus jäi alle viiteen kilometriin, ja sitä ennen kävin kolmisen vuotta sitten ajamassa täyden matkan. Silloin kyse oli lähinnä pururata- ja polkukaahailusta parilla kunnon nousulla.

Olympiarenkaat maastokisan maalialueella nostavat tunnelmaa.

Täysi matka muodostuu kahdesta n. 36 km kierroksesta. Starttiin alkoi paistaa aurinko, ja siitä (?) innostuneena päätin lähteä suhteellisen reippaasti ajamaan. Ensimmäisen 10 kilometrin aikana selvisi kaksi asiaa: 1) reittiin oltiin lisätty paljon keskinopeaa (tai keskivaikeaa) polkua, ja 2) satula olisi pitänyt kiristää. Polkujen rytinässä satula siis löystyi eikä lopulta ollut kiinni tolpassa juuri lainkaan. Kierroksen puolivälin nurkilla ajoin suht hyvässä porukassa, mutta oli pakko luovuttaa ja pistää pyörä sivuun kiristystä varten.

Monitoimityökalu oli kuitenkin huono kapistus uuteen satula+tolppa -yhdistelmään. Vaikka sopiva avain tietysti löytyi, ei työkalu mahtunut pyörimään tolppaa vasten. Kirosin jo Finlandia-tuuriani, mutta poishan tuolta oli päästävä, joten tähtäsin seuraavaan huoltoon / maaliin kyselemään kunnollista työkalua. Kun lähdin liikkeelle, tuli sopivasti takaa tuttu kaveri, josta sai hyvin ajoseuraa. Varsinainen ajaminen ei kovin herkkua kuitenkaan ollut, kun satulalle ei uskaltanut juuri varata, ettei hiilikuitu kolise tai murru rikki. Eikä huollossakaan ollut työkaluja.

Maalialue tuli kuitenkin lopulta vastaan. Sieltäkään ei oikeita työkaluja löytynyt, mutta onneksi avuliaita riitti, ja toinen paikalta löytynyt monitoimityökalu mahtui kuin mahtuikin pyörimään. Satula saatiin kiinni ja matka jatkui (vaikka toimitsija kävikin säätämisen ja ihmettelyn ohessa kyselemässä viekoittelevasti että ”keskeytätkö”). Data kertoi, että säätämiseen reitillä ja maalissa meni n. 7 minuuttia.

Ensimmäinen kierros oli siis ollut aika rankka; osin satulan ja osin muuttuneen reitin takia. Toisen kierroksen ensimmäisen kolmanneksen aikana ei sitten näkynyt ketään, ja homma tuntui menevän ajeluksi. Onneksi kuitenkin kohta edessä näkyi väriä, ja ajaminen alkoi taas maistua. Sain satulasäädöissä karanneita ajokavereita muutaman kiinni – kovin helppoa ei siis ollut muillakaan. Kierroksen viimeisellä kolmanneksella sain vähän ”tuntumaa” eri lajeihin: Vaikka maailmantason pyöräsuunnistaja ei ehkä ole ihan kotonaan kivikko-juurakossa (jäykkäperällä), niin hiekkapohjalla ja kunnollisessa ylämäessä ei minulla ole juuri näille kavereille jakoa...

Maaliin tulin loppunousujen jälkeen ihan riittävän väsyneenä; nyt oli se ajanut olo. Viimeiset nousut olin tosin ajanut täysin omassa seurassa, joten kovin puristus ehkä jäi pois. Loppusijoitus 17. vähän päälle 4 tunnin ajalla on ihan ok, kun huomioi, että virolaisia oli paikalla iladuttavan paljon. Toisaalta tuo neljän tunnin reitti pistää kyllä ymmärtämään, miksi täydellä matkalla oli niin paljon keskeyttäjiä ja puolikkaalla niin paljon osallistujia. Itselleni sekä reitti että kisa kokonaisuutena oli ihan ok, etenkin kun aurinko paistoi lähes koko kisan 10 minuutin sadekuuroa lukuun ottamatta. Se on jotenkin hienoa kun pystyy noin pitkän setin ajamaan ilman kramppeja. Mutta jos Finlandia tästä vielä ajallisesti pitenee (tai sataa vettä), niin kyllä puolikas minuakin houkuttaa...

Imatra MTB, 7.8.2016

Lauantain Jämin jälkeen Imatralla ajettiin sunnuntaina maracupin kisa. Aikaisempina vuosina on kovasti tehnyt mieli Imatralla käydä, ja nyt kun kalenterissa sille oli tilaisuus, niin pitihän se lähteä. Ennen ilmoittautumista piti vain päättää, että lähdenkö cupin kisaan ajamaan 60 km suhteellisen rauhallisesti, vaiko puolikkaalle ajamaan ns. täysillä. Koska kuitenkin on kivempi ajaa kovaa, eikä Jämin jälkeen tuohon varmaan paukkuja olisi kolmeksi tunniksi, niin päädyin lyhyelle matkalle.

Odotellessa. Edustusasu ei ehtinyt eilisestä kuivua. (Kuva: Jaana Hokkanen)

Reitistä minulla ei ollut mitään käsitystä, mutta starttialueen puheista osasin odottaa nopeatempoista kisaa. Lähtö olikin reipas, ja alun ulkoilureittipitoinen 5 km mentiin aika vauhdikkaasti. Eikä vauhti erityisemmin laskenut seuraavien viiden kilometrin poluille. Reitti oli melkoista ylös-alas -menoa, joten sekin varmaan teki menosta kovatempoista. 10 km kohdalla takavaihteet alkoivat rutisemaan, eikä vaihde pysynyt oikein päällä. Seuraavat 5 km menivät lähinnä toivomiseen, ettei tarvitse pysähtyä. Sijoituksesta ei ollut oikein käsitystä, kun lyhyen ja pitkän matkan kuskeja ei erottanut toisistaan. Arvelin kuitenkin olevani kärkiviisikossa tässä vaiheessa.

15 kilometrissä kisakeskuksen kohdalla vaihteet korjasivat itse itsensä, ja pystyin taas keskittymään ajamaan. Nyt alkoi tosin vauhtikin jo vähän puuskututtamaan. Kohta tuo kasassa ollut n. 5 hengen porukka saapui lyhyelle mutapätkälle, missä porukassa ollut Imatran kaveri huitaisi vauhdilla kärkeen. Selvästi kaveri tiesi mitä teki, sillä mutapätkän jälkeen alkoi tekninen ylämäkipolku, joka oli vaikea. Eihän tuo teknisesti mikään mahdoton ole, mutta kun polkua ei tunne lainkaan ja ei ole täyttä luottoa omaan jaksamiseen ja vaihteisiin, niin olipa kamala muutaman sadan metrin ajosuoritus. Ja olihan se polku vähän pintaliukaskin...=)

Porukka siis hajosi polulla, mutta sain polun päättäneessä nousussa pari edeltä jo hävinnyttä kaveria napattua taas kiinni. Vähän matkan päästä toisella polkupätkällä he kuitenkin karkasivat, kun pääsivät sujuvasti ohi hitaammasta kaverista, jonka perään itse jäin hetkeksi (ihan saamattomuuttani kylläkin). Hetken lepuuttelun jälkeen sain taas itseäni niskasta kiinni, ja ajo jatkui. Kunnes se päättyi 25 km huollon jälkeiseen alamäkeen, kun litkut suihkusivat eturenkaasta.

Pikainen laskutoimitus kertoi, että vaikka ärsytti, niin olisi nopeampaa laittaa sisuri, kuin taluttaa maaliin. Kuuden minuutin sähläämisen jälkeen (juu, nyt pumppu vaihtuu kapseleihin) matka jatkui. Hetken päästä sain yhden 4-5 hengen letkan kiinni ja ajelin tuossa porukassa viimeiselle polkupätkälle. Polulle menin kärkeen ja ajoin minkä ihmeellisen tuntuisella eturenkaalla uskalsin. Nyt jaksoin jopa runtata viimeiseen nousuntöppyrään ja edellä menevä tuli näkyviin, mutta maalisuora oli valitettavan lyhyt.

Loppusijoitus oli 8., mikä tuntuu ihan ok:lta. Hauskaa oli huomata, että vaikka ajo tuntui vähän raskaalta, niin tuollaisen puolitoistatuntisen pystyi kuitenkin aika reippaasti ajamaan, vaikka edellisenä päivänä tuli jalat ajettua tyhjäksi. Tosin 60:ltäkin olisi varmaan aika hyvän sijoituksen saanut, mutta kyllä vauhdissa olisi pitänyt aika lailla höllätä. Eli matkavalinta oli ihan oikea. Ensi vuonna sitten ehkä koko rahalla, kun nyt reitin tietää...

Jämi84, 6.8.2016

Tuplakisaviikonloppu takana. Tai ainakin puolitoistakisaviikonloppu.

Jämille lähtö tapahtui tänä vuonna vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Aiempina vuosina kisa on ollut hieno tapahtuma, mutta nyt tiedot ennen kisaa olivat vähän heikot. Etenkin uusittu lähtöjaottelu tuntui erikoiselta. Ensimmäiseen lähtöryhmään pääsi vain muutama kymmenen kuskia, ja naiset lähtivät vielä välissä ennen ”pääjoukkoa”. Henkinen isku oli tietenkin kova, kun en päässyt ensimmäiseen lähtöryhmään, mutta etenkin syyt tälle jaolle jäivät hämäriksi. Lähtö on kuitenkin lentokentän kiitorataa pitkin ja sen jälkeen 10 km suht leveää raittia, joten ahdasta ei ainakaan ole. Etenkin ikäluokkien kilpailu palkintosijoista olisi mahdotonta myöhemmästä startista.

Noh; itselleni lähteminen oli sikäli helppoa, että tavoitteeksi pystyi asettamaan maaliin tulon oman lähtöryhmän kärkiporukassa. Liikkeelle lähdettiin rennon reippaasti ja ensimmäisen parikymmentä kilometriä meitä oli 5-10 kuskia ketkä kävivät vetämässä ja jonkinlainen letka tuli perässä. Välikirin jälkeen kisakeskuksessa otettiin ehkä hieman lisää vauhtia ja n. 20 kuskin joukko oli kasassa. Tuolla porukalla ajettiin sähkölinjan polkuosuudelle (n.35-40km), missä kärkeen meni nuorempi kaveri ja sai revittyä porukan rikki. Itse olin onneksi heti hänen perässään, joten mukavasti säilyin ”kärjen” mukana. Polkupätkät menivät tämän jälkeen mukavaan tahtiin ja meno tuntui kovalta mutta vielä rennolta.

Hiekkatieosuuksien alkaessa n. 50 km kohdalla alettiin sitten ajamaan. Jäljellä oli n. 7 hengen porukka, ja etenkin muutaman kaverin vetovuorot olivat rajuja. Yhden (harvoista enää tässä vaiheessa) oman vetoni jälkeen meinasin tipahtaa, mutta sain vielä mäessä puristettua itseni kyytiin. Tämän jälkeen 10 km olikin minulta roikkumista. Saimme tällä pätkällä naisten kolmosen ja kakkosen kiinni, mikä osoittautui minulle hyväksi asiaksi.

65 kilometrin tienoilla alkaa viimeinen asfalttipätkä lyhyehköjen polkumäkien jälkeen. Tässä sitten kävi kylmät, kun täytyi vain seurata muiden häviämistä kaukaisuuteen. Jaloista ei vain irronnut tarpeeksi paukkuja, jotta olisin saanut polulla tulleen muutaman metrin raon umpeen, joten en enää päässyt letkan kyytiin. Tästäkin henkisestä iskusta toivuin, kun takaa tuli naisten kolmonen, jonka takarenkaaseen jäin roikkumaan. Eihän siinä herrasmiesmäinen olo ollut, kun hän pariin otteeseen viittoi minua vetämään, mutta ei vain enää irronnut. Sitä paitsi ajakoon itse palkintonsa...=)

Oikeus kuitenkin tapahtui paria kilometriä ennen maalia, kun töpeksin (mielestäni hieman ihmeellisessä) hiekkapolkukurvissa ja jalka sai pienen krampin kaatumisessa. Veturini sai siis ajaa rauhassa maaliin ja itse sain todeta, että ei; minkäänlaista puristusta loppuun ei vain löydy. Maalissa ei kuitenkaan ollut mikään loppuunajettu olo, sillä loppupätkä tuli yrityksestä huolimatta suhteellisen hitaasti.

Ennakkofiiliksistä huolimatta kisa oli taas todella hieno. Ajoporukka oli juuri oikea ja meno reipasta. Jämillä huoltopisteiden toiminta vaihtopulloineen tekee vaan edelleen vaikutuksen. Sijoitus 20. yleisessä säilyi tasan ennallaan viime vuotisesta, mutta ero kärkeen pieneni neljä minuuttia, joten pienen voiton tuossakin voi yrittämällä nähdä!