Cycli XCM, 15.7.2018

Laajavuoresta oli kuukausi vierähtänyt, joten Seinäjoelle oli kiva lähteä. Intoa lisäsi tietysti loistava keli sekä se, että reitti on ainakin kuivana todella mukava: vauhdikkaita juurilla ja kivillä höystettyjä polkuja sekä vielä vauhdikkaampaa ulkoilureittiä. Tälle vuodelle kisakeskuksen reitityksiä oltiin vähän muutettu, jolloin kierroksen lopuksi noustiin laskettelukeskuksen huipulle saakka ja sahattiin lopuksi vielä vähän rinnettä ylös-alas.

Porukkaa oli viivalla aika mukavasti, mutta järjestäjän ovela ratkaisu pakottaa jono muodostumaan aika ”väkivaltaisella” tavalla osoittautui hyvin toimivaksi (pari shikaania ensimmäisen nousun lopulla). Parin kilometrin jälkeen huomasin ajavani n. 8 hengen porukassa, jossa vauhti oli mukavan reipas. Ensimmäisen kierroksen puolivälin tienoilla tajusin kyllä vauhdin olevan liikaa, mutta en malttanut jättäytyä pois. Reipasvauhtinen ajaminen on kai kuitenkin se syy, miksi tätä tehdään. Loppunousut nousivat aika helposti, mutta viimeisen kierroksen krampit kyllä vähän tuoksahtivat ilmassa.

Toiselle kierrokselle oli pakko vähän rauhoittaa, ja samasta porukasta pari muutakin kuskia vaihtoivat moodia. Alkuun mentiin enempi vähempi samaa tahtia, mutta muutaman kilometrin jälkeen ajelimme kahdestaan Maastoonpolje-paitaisen kanssa. Näin mentiin toinen kierros loppuun, kunnes ajokaveri vähän arpoi reitin kanssa loppunousuissa/-laskuissa. Kolmannelle kierrokselle sain siis lähteä itsekseni.

Ensimmäisen kierroksen suorittaminen alkoi nyt vähän painamaan. Ulkoilureittipätkät, jotka ajettiin ajoittain yli 35 km/h menivät nyt juuri ja juuri päälle kahtakymppiä. Eipä se kuitenkaan muillekaan helppoa ollut, sillä kierroksen lopuilla sain silti pari kaveria vielä kiinni. Loppunousut tekivät tehtävänsä, sillä heti nousun alkuun iski molempiin reisiin kramppi. Kevyellä pyörityksellä nousu silti nousi ja keveydestä huolimatta perässä ajellut kaveri kärsi ilmeisesti vielä enemmän. Tämän jälkeiset nousut ja laskut menivät aika mukavasti, eikä kramppikaan enää uhkaillut.

Maalissa oli harvinaisen mukavaa riisua kypärä ja hanskat. Lämmin oli, mutta ajaminen tuntui maaliin asti hauskalta. Viime vuoteen verrattuna aika heikkeni reilusti, mutta pistetään valtaosa muuttuneiden loppunousujen piikkiin...

MTB Marathon Laajavuori, 16.6.2018

Kolmen viikon rauhallisen rullailun jälkeen oli vuorossa Laajavuoren mäkiset kolme kierrosta ja 72 kilometriä. Reitti oli ennätyskuivassa kunnossa, mutta rennon treeniotteen takia jätin henkilökohtaiset ennätystavoitteet taka-alalle ja lähdin nousujohteista kisaa tavoittelemaan.

Lähdössä otin paikan porukan keskeltä ja nieleskelin tyytyväisenä pölyä ensimmäiset kilometrit. Vauhdikkaat laskut tuntuivat vähän ikäviltä isossa laumassa kun porukka haki paikkaansa. Karhuvuoren nousuihin mennessä porukan menohalut olivat kuitenkin tasaantuneet ja varsinainen ajaminen pääsi käyntiin. Kierroksen puolivälistä eteenpäin ajoin LaPy-paitaisen kaverin perässä, kunnes Kypärämäen nousussa tuntui, että vähän enempi pitäisi itsestään jättää reitille. Toisen kierroksen sainkin sitten aloittaa itsekseni, ja aika pitkälti se myös soolosuorituksena menikin. Ajamiseen löytyi ihan mukava moodi. Karhuvuoren nousuihin oli mukava vähän innostua, kun muitakin kiipeilijöitä näkyi edellä. Joko tästä tai sitten liian säästeliäästä geelin käytöstä johtuen ässämäen ja Kypärämäen nousuissa turha into olikin sitten poissa.

Karhuvuori ensimmäisellä kierroksella. (Kuva: Jori Soininen)

Kolmas kierros alkoi sitten aika väsyneenä, eikä edelläkään näkynyt ketään. ”Lentohiekkapätkälle” tullessa takaa tuli kuitenkin Croc-paitainen kuski vauhdilla ohi, ja jäin takapyörään roikkumaan. Paikka oli varsin otollinen, sillä sykkeet laskivat yli kymmenellä lyönnillä yli kymmeneksi minuutiksi vauhdin kärsimättä lainkaan. Tämä kävin hyvin levosta, ja polkujen jälleen alkaessa pysyin perässä suhteellisen helposti. Vaikka toisella kierroksella olin jo ollut luopumassa suunnitelmasta, niin ässämäen alkaessa taas löytyikin innostusta vauhdin lisäämiseen kun muutama selkäkin näkyi edellä. Energiaa oli 3,5-tuntisen jälkeen ilmeisen mukavasti jäljellä, kun Kypärämäen nousussa sain vielä sykkeet hyvin lähelle maksimia. Maalissa sijalla 24 pyöristetyllä ajalla 3:40.

Tuloksia ja aikoja tutkailemalla reitti ei ilmeisesti ollut kuitenkaan erityisen paljoa viime vuotta nopeampi, jos lainkaan. Itselleni hävisin n. 5 minuuttia, mikä on tällä matkalla ehkä pienoinen parannus kauden aiempiin kisoihin verrattuna. Ehkä kunto siis pikkuhiljaa kehittyy. Ja vaikka suorituskyky viime vuodesta vähän laahaakin, on yleistuntuma kisaamiseen ihan positiivinen. Luultavasti vielä jonain päivänä mennään taas ”kovaa”.

Korso 96 MTB, 26.5.2018

Korsossa olin taas mukana 64 kilometrillä. Koko toukokuu on ollut pelkkää kesäkeliä, joten ainakaan teoriassa treenailua ei ole estänyt mikään. Paitsi työ ja muut vapaa-ajan vietteet. Olisi tehnyt mieli lähteä kokeilemaan, kuinka kovaa tänään on ”täysillä”, mutta jostain syystä jaloissa hieman painoi, ja Ojalan Henkan lähtöviivahaastattelussaan antama vinkki häntäpään kuskeille säästellä viimeiselle kympille tuntui olevan suunnattu minulle. 

Hieno kuva. Ja paljonhan näitä tuntui menevän. (Kuva: Ilkka ja Anu Lastumäki)

Lähdin siis liikkeelle rauhallisesti, ja ohi tuntui menevän 200-300 kuskia. Asfalttialoitukset ovat tympeitä. Polkujen alkaessa jonomuoto kuitenkin löytyi, mutta ajaminen oli aika tökkivää massan keskellä. Hiljalleen kuitenkin jokin rytmi löytyi. Pyrin ajelemaan letkoissa, mutta pari kertaa lyhyillä siirtymillä ajoin edempänä menneen letkan kiinni. Näin mentiin, kunnes kierroksen puolivälissä tuntui aika raskaalta; kulkua ei juuri ollut. 96-matkaa taittanut Kopyn Jukka tuli takaa ohi ja alkoi häviämään. Kierroksen loppupuolen polut kuitenkin alkoivat kulkea paremmin, ja aivan kierroksen lopussa olinkin taas Jukan perässä.

Täyttömäen päällä ensimmäisellä kierroksella. (Kuva: Ilkka ja Anu Lastumäki)

Toiselle kierrokselle lähdettiin Jukan vedolla ja takarenkaaseeni oli ilmestynyt jonkinlainen letka. Jukka tekikin tyypillistä omaa vahvaa suoritustaan eikä antanut letkan (näkyvästi) häiritä. Polen käytöstä edellä oli hauska seurata, vauhti tuntui mukavalta, ja polut sujuivat paljon paremmin kuin ensimmäisellä yrityksellä. Tuntui hyvältä. Jukka jäi kierroksen puolivälin huoltoon, jolloin veturi hävisi. Itse armottomana peesailijana en kuitenkaan tuntenut solidaarisuutta takana tulevia kohtaan, vaan päätin vähän kiristää tahtia. Letka jäikin muutamalla polkaisulla (jos eivät jääneet kaikki huoltoon), ja ajaminen alkoi maistua vielä paremmalta. Edestä ilmestyi selkiä muutaman minuutin välein. Jostain syystä vain on paljon hauskempaa kisan loppupuolella ohitella muita, kuin valua hitaasti alaspäin...

Täyttömäelle olin ajatellut ottaa kaiken irti, kun edeltävällä sorasuorallakaan ei ketään näkynyt edessä. Hyvin lyhyen puristuksen jälkeen edessä oli kuitenkin muutaman hengen letka, enkä viitsinyt ruveta etuilemaan. Mäen huipulla tarjosin letkassa ajelleelle co2-kapselin, jottei tarvitsisi taluttaa viimeisiä kilometrejä maaliin. Loppukilometreillä ei ketään enää näkynytkään, joten maaliin sain saapua aika rauhassa.

Omakuva. Koska on kiva ajaa pyörällä kivikossa, kun takaiskari toimii. Toisin kuin Rajamäellä.

Korson rata on kyllä varmasti yksi parhaista, mutta jokin taas mätti suorituksessa. Maalissa oli varsin hyvä olo, mutta ilmeisesti ensimmäinen kierros oli todellakin aivan liian hidas. Vertailemalla loppuaikoja Evoc MTB:n aikoihin, niin suoritus oli n. 7 minuuttia heikompi suhteessa muihin saman tasoisiin kuskeihin. Eli takkiin tuli. Se puolestaan ei ollut varsinainen yllätys, että viime vuodesta aika heikkeni reilusti ja samoin sijoitus, ollen 34. Tulee olemaan todella mielenkiintoista nähdä, saako vielä kesän kuluessa kuntoa ylös, vai saako parin-kolmen kuukauden laiskottelusta talvella maksaa koko kesän. Eipä sillä, että asialla valtavaa merkitystä olisi... Jyvässeudulla sitten seuraavaksi, luulisin!

Evoc MTB, 12.5.2018

Kesä tuli rytinällä. Jotenkin se on mukavampi kisata helteessä, kuin nihkeässä kymmenessä lämpöasteessa. Palauttelin reittiä mieleeni n. 10 kilometrin verran, minkä aikana seuraan lyöttäytyi englantia puhuva kaveri. Hän kertoi kisaavansa nyt ensi kertaa Suomessa. Muuta vinkkiä en osannut antaa, kuin että jos haluaa kovaa ajaa, niin lyöttäytyy vaikka Evoc-paitaisen perään. Starttiviivalla kaveri olikin eturivissä.

Itse lähdin hieman taaempaa ja rauhallisemmin liikkeelle. Jaloissa ei kuitenkaan erityisesti painanut, joten annoin sykkeiden kuitenkin nousta korkeammalle kuin olin ajatellut. Muuten alku kulki mukavahkosti, mutta kivikkoa ja juurakkoa oli enemmän kuin muistin. Ilmeisesti lämmittelykaverinikin hieman yllättyi sekä kärjen vauhdista että maaston hankaluudesta, sillä alle 10 km kohdalla hän ilmestyi näkyviin ja vähän tupeksi. Tämä puolestaan johti siihen, että häntä väistäessäni kaaduin itsekin pehmeään pusikkoon.

Kierroksen toinen puolisko on teknisesti paljon helpompaa ja tänne muodostuikin pieni ajoporukka. Vauhti ei ollut kamalan kova, mutta hieman raskaalta se vain tuntui. Vetovuoroa tarjottiin, mutta skippasin omalta osaltani todeten, että toiselle kierrokselle on vähän hidastettava. Kierroksen lopussa kuitenkin tuli vähän intoa, joten ajoin edempänä menneen porukan kiinni, ja kierroksen vaihtoon tultiin 10-20 hengen letkassa.

Toisen kierroksen alkupuolisko mentiin n. 10 hengen porukassa. Tekniset pätkät menivät yhtä huonosti kuin edelliselläkin yrityksellä. Kierroksen puolivälissä näkyi edellä KoPyn M18-sarjalaisen Kasperin selkä samaan aikaan, kun letka hajosi osiin. Ajoin Kasperin kanssa tasatahtia samalla kun hän yritti tavoittaa sarjassaan kolmantena ajavaa. Kolmonen saatiinkin kohta kiinni ja ohi mentiin uppohiekkanousussa. Kasperin vauhti oli aika sopivaa, enkä uskaltanut mennä edelle polkupätkillä, etten pilaa hänen kisaansa esim. kaatumalla eteen. Lopun nopeille tiepätkille tullessa en oikein osannut päättää lähdenkö ajamaan kovaa vai chillailenko maaliin. Tein siltä väliltä ja ajelin muutaman hengen porukan mukana. Maaliin tullessa syntyi vielä vajaan sadan metrin ja kolmen hengen loppukiri, mistä irtosi toinen sija.

Vauhdin puolesta suoritus ei ollut erityisen kova. Kisa oli tavoitellun nousujohteinen, mutta sykkeiden puolesta tuli ajettua kovempaa kuin ajattelin. Sinänsä mukava, että toissapäiväinen ei erityisemmin tuntunut, mutta vauhti verrattuna sykkeisiin oli kyllä pieni pettymys. Kello ja sijoitus kertovat vain aika armottomasti nykykunnon, mikä on kyllä ihan treenikauden mukainen. Täytyy toivoa, että rauhalliset treenit nostavat pikkuhiljaa kuntoa viime kauden alun tasoa kohti.

Kuusankoski MTB, 10.5.2018

Kisakausi 2018 käynnistyi kotikisalla Kuusankoskella. Tunnelma oli orastavan epävarma, sillä maastoajelut olin aloittanut n. 1,5 viikkoa ennen kisaa ja trainerilukemat olivat n. 10 % vuotta 2017 alempana. Noh, tämä oli kuitenkin vähintään puolitietoinen strategia, sillä viime vuonna kuormitus kauden alkaessa oli jo korkealla, ja kovat treenit yhdessä touko-kesäkuun kisojen kanssa johtivat pieneen väsymykseen. Tänä vuonna rakennetaan kuntoa vähän rauhallisemmin.

Viivalla. (kuva: Niko Konka)

Kisapäivänä ei olisi voinut olla parempi keli, ja viivalle ilmestyikin hyvä määrä kuskeja. Tällä kertaa ihan maan kärkimiehiä ei ollut paikalla, mutta varsin uskottavia kisojen kiertäjiä löytyi. Puolivitsillä heittämäni kisataktiikka sitten lähtikin toteutumaan, kun alun sakkolenkillä edellä ajoi naisten kärkinimi Alusniemi. Päätin roikkua perässä nin kauan kuin jaksan. Jaksamista kesti n. kierroksen puoliväliin, kun urheilukeskuksen pururatanousussa piti todeta, että jos aion ajaa kaikki kolme kierrosta, niin on ehkä syytä hieman rauhoittaa tahtia.

Ensimmäisen kierroksen loppupuolella tuli takaa pari kaveria ohi. Sain heidät kuitenkin viimeisellä polkupätkällä taas kiinni, ja toinen kierros menikin sitten enemmän tai vähemmän heidän vedollaan.

Viimeiselle kierrokselle sain sitten lähteä sooloilemaan, kun yksi selkä oli hävinnyt horisonttiin ja toinen jäi pyöräilyurakkansa tehneenä odottamaan polkujuoksun alkua klo 14. Alkukisan raskaasta menosta huolimatta voimia oli aika hyvin, etenkin kun päätin panostaa sykkeiden pitämiseen kurissa. Eihän tämä tietenkään onnistunut, mutta meno maistui hyvältä. Urheilukeskuksen nousuihin ei tosin enää liiemmin yritystä löytynyt. Kierroksen loppupuoliskon aikana pyrin pitämään reipasta vauhtia ajamatta itseltäni jalkoja alta.

Urheilukeskuksen toinen polkulasku toisella kierroksella. Melkeen hyppäs. (kuva: Niko Konka)

Muutaman viimeisen kilometrin aikana matkalta löytyi muutama kierroksella ohitettava. Kaikkien kanssa yhteispeli sujui hienosti, mutta ilmeisesti hämäännyin kuitenkin sen verran, etten huomannut takaa lähestyvää kilpakumppania. Aivan viimeisen polkupätkän lopulla tajusin jonkun olevan perässä, ja kaveri totesikin juuri ennen asfaltille siirtymistä (n. 300 m maaliin), että loppukiriksi taitaa mennä. Tämähän on aina ilo kuulla, vaikka voimien puolesta olisi voinut jättää väliinkin. Ei muuta kuin kaikki peliin, ja rinnakkain mentiin pieneen maalinousuun saakka, jonka lopulla sain pienen eron ja lopulta kirivoiton. Kerrankin.

Kyllä se kisan ajaminen auringonpaisteessa taas muistutti, miksi tätä haluaa tehdä. Lopputulos oli kuntoon nähden varmasti ihan ok, sillä kovempaakaan en olisi päässyt, ja edellä oli vain seitsemän yleisessä sarjassa. Yksi ennätyskin tuli, kun muutenkin tiukan loppupuristuksen päälle tuli tuo reipas kiri, missä Garmin kellotti uuden maksimisykkeen. Kummakos joutui maalissa vähän puhaltelemaan...

Ylihuomenna Rajamäelle. Siellä otetaan kauden mahdollisesti ainut taktisesti järkevä kilpailu. Ehkä.

Cycli XCM, 16.7.2017

Seinäjoen kisa ei ollut suunnitelmissa, mutta koska lomamatka oli ohi ja kisakuume Tahkon jälkeen taas kova, niin pitihän sitä yrittää. Puolen päivän pyöräsääätö kertoi, että parin kilometrin vanteella ajaminen Tahkolla ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Yksi pahempi lommo löytyi, mutta ilma pysyi sisällä. Samassa yhteydessä vaihdoin leiriä: kolmisen vuotta on menty pelkillä Rocket Roneilla, mutta nyt testiin tuli Mezcal. Ensivaikutelma oli hyvä, kun kumi napsahti vanteelle melkein pyytämällä. Enempää en sitten ehtinytkään renkaaseen tutustua. Ehtiihän sitä sitten kisassa.

Seinäjoen reitti oli puolituttu. Ajoin täällä pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen reittiä oltiin muutettu aika paljon. Perusajatus oli tosin ennallaan: ei juuri korkeuseroja, polut välillä nopeita ja välillä juurakkoisia, ja välillä vauhdikasta ulkoilureittiä. 20 kilometrin kierroksesta n. puolet on polkua. Lisäksi nyt kyseessä oli (heinäkuun ainoa) maracupin kisa, jolloin viivalla on aika paljon enemmän porukkaa. Vaikka reitti on periaatteessa helppo, on radalla muutamia kohtia, jotka on hyvä tuntea, tai muuten kovemmassa vauhdissa saa paikkailla pyörää tai kuskia.

Ensimmäinen kierros meni ajorytmin hakemiseen ja reitin ihmettelyyn. Ajo tuntui hyvältä, mutta en uskaltanut hakea mitään kovin kovaa vauhtia. Polut vähän tökkivät, kun tuntuma oli hukassa ja juuret tuntuivat isoilta. Kierroksen lopussa meitä oli muutaman hengen epämääräinen letka, ja 2. kierroksen alussa tuntui, että vauhtia pitäisi ehkä olla vähän enemmän. Parin ensimmäisen polun aikana hivuttauduin porukan kärkeen, ja vähän teknisemmällä polulla eroa taakse alkoikin syntyä. Pidemmälle ulkoilureitille päädyin siis itsekseni, mutta kovin kauaa ei tarvinnut puuskuttaa, kun takaa letka ajoi kiinni.

Muutaman minuutin vedon jälkeen takaa kuului erikoinen kommentti: ”mä voin vetää välillä”. Ei muuta kuin ole hyvä, päästin kaverin kärkeen ja jäin itse takarenkaaseen. Seuraavalla polulla kaveri pitikin hyvää tahtia, ja muut letkasta jäivät vähän taemmaksi. Kierroksen loppupuoliskon kuluessa vielä yksi kuski takaa nousi mukaan, joten tulimme kierroksen loppuun kolmestaan. Kierroksen vaihdossa varmistui, että tämä kolmas kuski tiesi, kuinka alamäkiä ajetaan.

Loppulasku toisella kierroksella. Punapaita näyttää mallia. (Kuva: Jouni Kananen / www.crocsports.com)

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä veturi meinasi hieman karata ja alamäkikuski alkoi kärsiä krampeista. Sain kuitenkin hyvin vetäneen LaPy-asuisen kaverin aika nopeasti kiinni ja jatkoin roikkumista. Kaveri oli näyttänyt tutulta, ja Sauli Pihamaa se olikin – sijoitus vain ei täsmännyt (rengaspulmia). Tilaisuus siis piti käyttää hyväksi, ja lupasin roikkua perässä mahdollisimman pitkälle. Olisi varmasti ollut reilua yrittää välillä vetää, mutta Sauli on kuitenkin oletuksena tällä matkalla yli 10 minuuttia nopeampi, joten olin tyytyväinen pysyessäni perässä. Vauhti oli siinä mukavuusmaksimin ja punarajan välissä koko ajan, joten nautin kyydistä.

Tällä asetelmalla tultiinkin sitten maaliin asti. Viimeinen kierros oli periaatteessa tylsä, kun ketään ei saatu kiinni, eikä takaakaan ollut painetta. Poluista oli kuitenkin mahtava nautiskella kun tiesi, että edellä ajaa oikeasti hyvä kuski. Loppukiri jäi suosiolla pois, mutta datankin mukaan suoritus oli silti aika lähellä maksimia.

Kaikin puolin Seinäjoen kisa oli hieno. Uudesta takakumista ei voi vielä todeta muuta, kuin että se kesti. Mikä sekin on ihan hyvä saavutus tällä reitillä.

Tahko MTB, 1.7.2017

Kesä on ollut ”kesä”, mutta Tahkolle kirkastui. Kisaa edeltävänä iltana tutstuin uuteen loppulaskuun ja haistelin tunnelmaa. Molemmat olivat kohdillaan. Tosin vuoden päästä lasku on varmaan vauhdikkaampi, kun se saadaan viimeisteltyä. Maasto vaikutti muutenkin olevan kunnossa, joten ajan parantamiselle ei näyttänyt olevan esteitä. Myös lähtöryhmityksiä oltiin muutettu ja ryhmiä pienennetty häsläyksen vähentämiseksi.

Edeltävä ilta, asia käynee selväksi. Aika jännästi tuo takarengas sattui kuvaan...

Starttiin päädyin ”kolmanteen riviin”. Lähtö ei ollut mitenkään aggressiivinen, mutta n. 30 metrin jälkeen tuli tulppa, mikä johti kaverin kaatumiseen juuri edessä. Ei se varsinaisesti haitannut, mutta jälkijoukkoonhan siinä putosi. Alkuasfaltilla ja ulkoilureitillä pääsi kuitenkin vähitellen ylöspäin, ja ensimmäisen kerran omassa tahkohistoriasssani sain ajaa kaarisillan yli. Asfalttitiellä Nilsiään ilmeisesti koko porukka olikin nipussa ja jonoutuminen tapahtui ensimmäiselle polulle. Oli pieni yllätys että polulla edessäni ajoi Jussi Veikkanen, joka oli selvästikin ollut tosissaan sanoessaan lähtevänsä vain nautiskelemaan. Mummonmäessä Veikkanen jäi (!), ja ajelin sopivassa porukassa reipasta vauhtia vältellen punarajaa.

Kinahmia ei tälläkään kertaa tarvinnut ajaa ylös, mutta eipä se haitannut. Kinahmin polut pääsisi samoilla tehoilla kovempaakin jos maastotuntuma olisi parempi (= osaisi ajaa mutkapolkua) ja latu vapaa. Hienolta tuntui silti. Eskolaan tulin tällä kertaa hyvissä voimissa ja hiekkatielle ilmestyimme kahden hengen porukassa. Kaveri aloitti hyvän 50 km/h vedon (mistä vauhti onneksi hieman laski) ja otimme edestä kiinni yhden yksinäisen kuskin, jonka kanssa saimme hyvän vetoringin pyörimään kolmestaan. Kinahmi II:lle tullessa olimme saaneet edestä kiinni isomman porukan.

Mäen päälle tullessa oli viime vuonna synkkää, mutta nyt olin näköjään oppinut. Polkupätkät kulkivat mukavasti ja vähän kovempaakin olisi ehkä voinut ajaa, mutta tuntui turhalta pyrkiä ohi, kun samaa tasoa edellä menevätkin olivat. Kalkkiruukin huollon kohdalla lisäsin vähän vauhtia ja meno tuntui todella mukavalta. Edellinen porukka pääosin jäi ja saavutin edeltä pari kuskia. Polkuosuuden päätyttyä perässäni ajanut kaveri oli ilmeisesti täysin hämärän rajoilla, kun alkoi kehumaan kivikkoajoani vaivattoman näköiseksi. Ilmeisesti hyvin joustava pyörä saa menon näyttämään smuutimmalta kuin miltä se tuntuu...=)

Ennen asfalttipätkän alkua piti hieman kiristää, jotta sain kiinni edellä menneen 5-6 hengen porukan. Porukassa tapahtui pientä juomapullosähläystä, mutta silti saatiin hyvä vuoroveto aikaiseksi. Tuulivaaran nousuihin tullessa huomasin, että olimme yhden kaverin kanssa porukasta irti, ja tämäkin pian jäi nautiskelemaan. Nousujen ja seuraavien liukkaiden kivikkopolkujen aikana ajoimme epämääräisillä väleillä parin edellä menneen ja perässä tulleen kanssa. Tässä alkoi jo hieman matkavauhti tuntumaan. Ensin näytti siltä, että edellä menevät karkaavat, mutta Rahasmäen (?) nousussa pääsin taas tuntumaan ja jopa jonkun ohi. Lopun polkulaskut ja tiepätkät menivät silti omassa seurassa.

En tiedä onko loppupätkien rytmityksessä jotain erikoista, mutta heti kun el Grande alkoi, ilmestyi takareiteen varoittamaton minikramppi. Onneksi se vain säikäytti ja hävisi. Nousun alun otin silti rauhassa. Edellä menneet ilmestyivät näkyviin, joten lisäsin vähän vauhtia ja ohittelin muutaman kuskin – joku innostui jopa tarttumaan kyytiin. Loppulaskuun lähdin tyhjään mäkeen pari kuskia perässä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta ei varmasti tyylikästä saati kovin vauhdikasta. Ei takaa rumia kuitenkaan huudeltu. Hauska tyssäsi ihan laskun lopussa siihen, että takarengas tyhjeni kertalaakista. Reikä oli sen verran iso, ettei litkuista ollut hyötyä ja maali sen verran lähellä, ettei sisurihommiin kannattanut ryhtyä. Porukkaa lappoi ohi, kun nilkuttelin maaliin.

Kuvatodiste. Loppulaskun loppupuolella 29:n edellä. (Kuva: Ivo Kraus)

Tämä kuva on joitain sekunteja edellisen jälkeen. Takarengas on lytyssä ja vauhteja pois heinikon puolella. (Kuva: Tarja Kivirinta)

Aika oli 3:05:45, mikä jäi harmittavasti tavoitteesta ja jopa viime vuodesta puolitoista minuuttia. Sijoitus kuitenkin parani kuusi pykälää 39:ään. Mutta... Jotta jäisi hyvämieli, niin ennen kuin rengas hajosi, ajoin muutaman metrin 29:ksi sijoittuneen edellä. Lopun kisailut olisivat voineet mennä pari sijoitusta miten päin tahansa, mutta aika olisi ollut jotain 3:02 -alkuista. Edelleen päälle kolme tuntia, mutta viime vuotta paremmin. Lisäksi tuntuma on, että uusi lopun linjaus on seinänousuineen hitusen vanhaa hitaampi.

Spekulointi on hauskaa, mutta loppuaika silti päälle 3 h. Ensi vuonna uudestaan; vieläköhän jaksaa metsästää kolmosen alitusta...?