Jämi84, 11.9.2021

Jokin kognitiivinen häiriö aikaansai ilmoittautumisen Jämille. Startti klo 10, joten 250km matkaan sai lähteä ns. riittävän aikaisin. Sääennuste lupasi tunhua. Silti fiilis oli aika hyvä, koska mielikuvissa Jämilla pääsee ajamaan porukassa kovaa. Reittihän on hyvin helppoa maastoa: jonkin verran polkua, mutta pääasiassa leveää uraa tai hiekkatietä. Ei tuolla silti cycloilla ajella.

Paikan päällä oli juurikin luvattua sateen-sadesumun sekoitusta ja 12 lämpöastetta. Ennen starttia ilman märkyys kuitenkin loppui, eikä maastokaan vaikuttanut mitenkään läpimärältä. Osallistuijia oli murto-osa menneiden vuosien sadoista, mutta ei viivalla yksinäiseltä tuntunut. Jämillä osallistumisjärjestelmä "pakottaa" kaikki osallistujat ikäsarjoihin, joten mieleen hiipi ajatus, että ajaisikohan tässä ihan palkinnoista. Ajatus häipyi supernopsaan kun näin osallistujalistan, missä mm. Ojala, Visuri, Sairanen ja Järvinen löytyivät samasta sarjasta.

Startti oli suhteellisen rauhallinen, n. 30 kuskin kärkiryhmä pysyi koossa kymmenisen kilometriä ja alkukilometrit mentiin 45km/h lenkkisykkeillä. Juuri ennen kilpailukeskukselle palaamista 10 kilometrin jälkeen porukka katkesi pari kuskin päästä edestä. Kukaan ei alkuun halunnut vetää väliä kiinni, mutta kun naisten sarjan kakkonen innostui aloittamaan vedon, pitihän se väli vetää loppuun kiinni. Hieman harmittavasti väli tuli kiinni juuri ennen kilpailukeskusta mistä lähtee terävät harjunousut. Niinpä veto kostautui nousuissa ja tipuin (muiden mukana pysyneiden ohessa) kärkiletkasta. Meistä muodostui 7-8 hengen kakkosletka, joka kesti n. 40 km tienolle, missä aiemmin ykkösporukasta pudonnut HHCMB:n kaveri lähti sähkölinjan polulla omille teilleen. 45 km harjunousussa tapahtui lopullinen hajoaminen, kun ylhäällä meitä oli enää neljä porukassa. Tämän jälkeen saimme kiinni pari edeltä tippunutta kaveria, mutta itsellänikin teki aika tiukkaa muutamissa polkunousuissa. Silti oli hauskaa, kun helpoilla peruspoluilla pidettiin hyvinkin reipasta tahtia.

Habaneron kuski oli välillä vilahdellut edellä ja meidänkin ryhmämme oli välillä vähän vaihtekevilla väleillä, mutta 50 km tienoilla tilanne vakiintui. Edellä mennyt hävisi lopullisesti, ja yksi kaveri putosi kyydistä. Jäljelle jäi aktiivisen oloinen Orbea-kuski ja LaPyn väreissä ajava Lux-mies. Orbea-kaveri veti aika pitkiä vetovuoroja reippaasti ja itse yritin auttaa parhaani mukaan. Jossain 60:n jälkeen LaPyn kuski veti (pyynnöstä ja reilusti) yhden vedon, mikä kostautui seuraavalla polkupätkällä, kun hän tipahti kyydistä. Loput parikymppiä ajoimme kahdestaan. Itse koitin pitää vetoni kovina ja suhteellisen lyhyinä, Orbea-mies puolestaan veti pitempään. Vauhtia on peesistä vähän paha arvioida. Kun alkoi näyttää siltä, että sijoitukset ratkotaan kahdestaan, piti pohtia taktiikka. Kaveri oli vaikuttanut selvästi kovemmalta kuskilta, joten odotukset eivät olleet korkealla. En kuitenkaan kehdannut peesailla koko loppua, vaan vedin viimeisen(/-set?) nousut n. pari kilometriä ennen maalia. Tarjosin vetopaikan vajaata kilometriä ennen maalia. Kaveri veti nätisti pienen hetken ja sen jälkeen tarjosi lyhyen nykäisyn, millä teki 10 metrin eron. On se jännä miten noin pientä koloa vain ei saa kiinni parin sadan metrin matkalla, kun ei pysty.

Maalissa olo oli hyvä. Jostain syystä kramppi pelotti 50km tienoilta saakka, mutta onneksi turhaan. Keskisyke oli aika matala, mutta se kertoo enemmän kisan luonteesta kuin siitä, ettei olisi tullut yritettyä. Sooloillut HHCMB:n kuski oli alle minuutin päässä. Jos olisi ollut hereillä tai tajuissaan, niin jälkiviisaana parivetona kaveri olisi ollut otettavissa kiinni, kun olo ei ollut lainkaan loppuunajettu. Mutta juuri tämä on Jämin hienous. Mukana on ihan oikeaa maastopyöräilyä, ja oikeilla valinnoilla pystyy ajamaan selvästi omaa tasoaan kovempaa. Normimarassa HHCMB:n kaveri on n. 10 min kovempi kuski. Tosin oli nyt ero absoluuttiseen kärkeenkin oli n. puolet perusmarasta.

Finlandia MTB, 29.8.2021

Koko kuukausi vesisadetta tai sen uhkaa (tai ainakin siltä se tuntui), mutta uskalsin silti ennakkoilmoittautua Lahden Finlandiaan. Rohkeus palkittiin kuukauden lämpimimmällä päivällä (?), mitä edelsi pari maastoa kuivattavaa ok-päivää. Kisaan oli aika rento fiilis lähteä, sillä täysmatkaa oltiin lyhennetty 72:sta reiluun 50 kilometriin joten mitään ihan overiä ei ollut luvassa. Etenkin kun Messilän pahimmat nousut oli poistettu.

Lähtökarsinassa matkan muutos näkyi kahden vuoden takaisesta tuplaantuneena kuskimääränä. Oma ennakkotaktiikka oli ”katsellaan.” Yritetään välttää turha repiminen alussa, niin ehkä selviää ilman kramppeja lopussa. Jos kuitenkin on pakko yliyrittää, niin mikäpä siinä.

Startti oli aika sopuisa, mitä edesauttoi heti vastaan tuleva seinänousu. Parin nousun jälkeen olin mielestäni polulla hyvässä paikassa, mutta tasaisella polulla mitätön kanto muistutti keskittymisen tarpeesta. Kamoja keräillessä ei onneksi kauaa mennyt. Maasto oli paikoitellen yllättävän niljakas, joten ehkä muistutus tuli hyvässä paikassa.

Ensimmäinen ~10km meni yrittäessä hitaasti tavoittaa edelle karanneita. Tulosta tuli myös hitaasti. Pitemmän ulkoilureittipätkän jälkeisessä asfalttinousussa yksittäinen Canyon-kuski päätti ottaa selät kiinni. Mukana pysyttely tuntui vähän pahalta. Loppukierros kivisine ja vähemmän kivisine polkuineen meni kuitenkin varsin hyvää vauhtia n. kolmen hengen porukassa Imatralta tutun naiskuskin vedolla, välillä edellä olevaa kolmen hengen letkaa saavuttaen ja välillä vähän jääden.

 

Mitalisti on mitalisti. Mitä siitä jos kaikki ovat.

Kuten usein käy, niin kierroksen vaihdossa tapahtui pieni uusjako. Veturi pysähtyi vaihtamaan juomapulloa ja edellä näkynyt letka oli hajonnut yksittäisiksi kuskeiksi. Alun polut tuntuivat nyt kulkevan aika mukavasti ja saavutin hiljalleen edellä näkyviä. Reilun vitosen jälkeen meistä muodostui sopuisa neljän hengen porukka. Parissa lyhyessä teknisemmässä polkunousussa jouduin kärkeen ja lopulta vähän irti muista, kun ajolinjat osuivat kohdilleen, mutta golfkentän tasaisella muut tulivat jälleen kyytiin. Luovutin vedon varsin mieluusti Scalpelia ulkoiluttavalle urheilijalle.

Messilän polkunousun jälkeen porukan kiinni ajanut naiskuski kävi kokeilemassa saisiko letkaan lisää vauhtia, mutta maksoi puristuksestaan sen hinnan, että tippui kyydistä ilmeisesti yhden muun kuskin kanssa. Scalpel-kuski kertoi tekevänsä mieluusti vetotyöt, joten soimme toisen kuskin kanssa hänelle mieluusti sen kunnian. Parissa lyhyessä polkunousussa teki aika tiukkaa, mutta teknisemmillä pätkällä sain kaverit taas kiinni. Meno tuntui lopulta jopa vähän rauhoittuvan, mitä tuki se, että kolmas kaveri päätti tehdä pienen iskun tien ylityksen siltanousuun. Tälläkin kertaa hinnaksi tuli tipahtaminen, kun kaverilta kramppasivat jalat. Scalpel-veturi nosti vähän tahtia, mutta pysyin perässä suhteellisen kivuttomasti. Lopulta yllätyin viimeisen polkupätkän ilmestyessä näkyviin. Pidin lupaukseni veturille, laitoin kaikki peliin ja jätin hänet viimeiseen nousuun. Maaliin huonolla omallatunnolla, mutta ihan ok sijoituksella (11.) ja ajalla (2:35).

Imatran kramppien jälkeen päivitetyt treenit yhdistettynä parannetun taktiikan kanssa toimivat hyvin. Suoritus oli tasapainoinen, mutta ehkä vähän varman päälle pelattu. Parasta oli saada ajaa oikeastaan koko ajan jossain porukassa. Toivottavasti syyskuun kelit vielä suosivat kisailua.

Imatra MTB, 7.8.2021

Kisakausi 2021:nkin alkua sain pantattua aika pitkään, mutta Imatralta en keksinyt mitään tekosyytä jäädä pois. Kisakuntoa ei siis käytännössä ollut, mutta kevättalvella suorituskyky oli timanttia, joten toiveena oli, että kaikkea ei oltu kesän ajeluilla siivottu pois. Sääennuste oli lupaava pilvisehkö 18 astetta ja sadetta vasta maalissa. Paikan päälle oli jotenkin kotoisan mukava saapua; selvästi oli ollut vähän ikävä itsensä kiusaamista. Imatrahan on hyvä paikka aloittaa kisaaminen, kun reitillä ei käytännössä ole lepoa lainkaan, joten pääsee kerralla asiaan.

 

Suunnitelma oli selkeä: ensimmäinen kierros ajellaan iisisti katsellen ja toisella kierroksella viritellään kiriä jos on irrotakseen. Suunnitelma piti lähes 300 metriä, kunnes huomasin edellä ajelevat astetta vauhdikkaammat Sinin ja Pekan. Kun he kerran aloittelivat suhteellisen rauhakseen, päätin kokeilla kauanko pysyn mukana. Alku meni varsin mukavasti, mutta pienessä nousussa 10 km kohdalla piti lopulta höllätä. Kulku oli oikein mukavaa, mutta sykkeet ~4% liian korkealla yli kolmen tunnin settiin. 

Toinen kymppi menikin pitkälti sooloillen. Kivipuutarhapolulla huomasin, että pulloteline oli puoliksi irti (onneksi olin vain repun varassa), ja sitä kohta pelastellessa tuli pari kuskia ohi. Näistä ehdin sopivasti jälkimmäisen peesiin. Kun kyseessä oli naisten sarjassa toisena ajava kuski, pystyi hänen ajaessaan palkinnoista hyvällä omallatunnolla vain peesailemaan. Kierroksen vaihdossa oli yllättävän tuore olo ja toisen varvin alku kulki varsin mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin reisisä alkoi tuntumaan ylämäissä pieniä alkavan krampin merkkejä. Yritin hieman kevennellä, mutta kertaalleen jossain 40 km tienoilla jouduin vähän holläämään. Jalat kuitenkin toipuivat ja pääsin vielä veturin kyytiin. Kisakeskuksen nousut menivät mukavasti, mutta kivikkopolun jälkeen 50 kilometrissä lysti sitten loppui: molemmat reidet menivät kovaan kramppiin. 

Vaikka kuinka yritin pyörittää jalkoja auki, niin lopulta ne jämähtivät rautakangiksi ja oli pakko pysähtyä jupisemaan, toipumaan ja hieromaan. Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen pääsin kävelemään ja pienen tunkkauksen päästä pystyi kokeilemaan ajamista. Riittävän kevyellä pyörityksellä pääsi etenemään, ja pian pystyi laittamaan vähän tehojakin. Sain jonkun ihmetellessä ohi menneen kiinnikin, mutta viimeisissä polkunousuissa taas jämähti. Taas hissuteltiin ja taas lappoi porukkaa ohi. Jonkin ajan päästä jalat taas aukenivat, sain yhden ohittaneen kiinni ja pystyin pysymään perässä viimeiset pari kilometriä. Viimeisen polun lopupuolella toinen reisi taas kramppasi, mikä teki kaverin haastamisesta loppukiriin viimeisiin asfalttiylämäkiin varsin jännittävää. Vähemmän yllättäen molemmat jalat kramppasivat kunnolla kirissä, mutta sen verran ne pyörivät että maaliin pääsi.

Maalissa olo oli täysin tuore (jos ei jalkojen tunteita lasketa), koska loppu oli pitänyt tulla niin kevyesti. Fiilis oli hyvin kaksijakoinen. Aika ja sijoitus olivat tietysti huonoja, mutta viiteenkymppiin saakka kulki varsin hyvin. Krampit ovat vain tottumisen puutetta; ilman niitä aika olisi ollut oikein jees. Alkuperäisessä suunnitelmassa pysyminen olisi voinut säästää paljolta, mutta toisaalta olisi ollut paljon tylsempää. Ehkä tässä vielä jotain ajaisi...

23.8.2020, Saariselkä MTB Stage 3

Sunnuntai aukeni harmaana, kuten oli luvattu. Lämpötila oli silti 15 asteen tienoilla. Lähdön hetkillä tuli muutama pieni pisara, mutta sade jäi yritykseksi. Kokonaistuloksissa eteen oli 7 minuuttia ja taakse n. 4, joten taktiikaksi valikoitui puolustus.

(kuva: Saariselkä Booking)

Lähtö oli rauhallinen ja ensimmäiset 5 km ajettiin sopuisasti valtavassa kärkiporukassa helppoa hiekkauraa. Polkujen ja mutasilmäkkeiden alkaessa repeily tietysti alkoi. Ajoin edeltä kiinni kokonaistuloksissa takanani olleen Ilves-kuskin, ja päätin jäädä siihen rullailemaan. Poluilla sai jo välillä vähän rutistaa, mutta hiekkatiellä peesissä pääsi lepuuttelemaan. Ensimmäisen huollon jälkeen 15km kohdilta kärkeen meni kaksikko pitämään vauhtia mäntymetsän helpoilla poluilla ja avotunturin hiekkauralla. Niilanpään nousussa Ilveksen kaveri piti taas tahtia, samoin kuin saman tunturin murkulalaskussa. Muut jäivät tässä hieman jälkeen, ja ilveksen kanssa nautiskelimme joenrannan muutaman kilometrin polkuosuuden. Tässä meinasi ajaminen jo välillä tuntua, mutta sykkeet pysyivät hyvin alhaalla. Lopulta alkoi Kiilopään kivikkoinen nousu. Alun perin olin ajatellut siihen lisätä vähän vauhtia, mutta nyt tahti tuntui aika sopivalta. Jotenkin iskuhalut olivat kadonneet matkalle. Takana oli taas pari-kolme kuskia mukana. Kiilopään lasku meni vauhdilla, ja sen jälkeen ihmettelin minne ajoseura jäi. Maalissa kuulin takana jonkun menneen ympäri, ilman pahempia vaurioita silti ilmeisesti. Tästä jatkoin sitten sooloilua eiliseltä tuttuja polkuja. Sykkeet eivät millään nousseet eikä jalkoihinkaan tahtonut saada liikettä. Ahopäiden nousut olivat erilaiset kuin eilen, ja yllättävän pitkät. Ne sai pyöritellä aika rauhassa. Laskukin tuli otettua jo vähän varovaisemmin. "Loppusuoran" tutussa nousussa onnistuin laittamaan vähän enemmän tehoa peliin, kun huomasin jonkun ilmaantuneen taustalle. Kaveri ottikin kiinni lopun tekniikkatestissä pari kilometriä ennen maalia. Tämähän generoi pienen loppukirivaihteen loppusuon kohdalta, ja sain pienen eron aikaiseksi ennen maalia. Aurinkokin lämmitti viimeiset 20-30 kilometriä.

Ahopäät (kuva: Saariselkä Booking)

Lopputulos oli pettymyksen aiheuttava etapin 12. ajalla 3:09. Kokonaistuloksissa silti säilyi 9. sija reilun minuutin erolla. Kävi ilmi, että olinkin seuraillut väärää kaveria, en pahinta uhkaajaa. Näin se etappikisa-aloittelija oppii, torjuntavoitto tuurilla silti.

Kokonaisuutena MTB Stages oli ns. kokemisen arvoinen. Paukkuja oli aika hyvin, kevään/kesän treenit näköjään toimivat. Kolmannen etapin ja ruokailun jälkeen oli kyllä aika valmis olo. Ajamiseen ja sijoitukseen pitää olla tyytyväinen. Ja Epic Evo on kyllä erinomainen kapistus tällaiseen tekemiseen.

Virallinen KoPy-raportti täällä.

22.8.2020, Saariselkä MTB Stage 2

Kisapäivä 2:n aamu häikäisi auringonpaisteella. Karsinasta sama paikka kuin eilen, edessä oli vähän harvempaa. Kuuluttaja tuotti pettymyksen ilmoittamalla matkan olevan 68km luvatun 80:n sijaan. Tämä korvattaisiin viimeisen etapin 9km pidennyksellä. Lähtörivissä oli aikaa ihmetellä ympärillä olevien kuskien kevyttä rengastusta.

Starttipam, ja eiliseltä tuttuun nousuun. Pysyttäydyin ~20 kuskin kärkiryhmässä, joka repesi kahtia pari sataa metriä ennen Kaunispään huippua. Repeily jatkui laskun jälkeen Palopään nousussa. Huomasin ajelevani neljän hengen letkassa läskipyörän peesissä. Tuokin letka repesi ennen huippua ja vähän jäin läskistä. Flow-laskuun pääsin kuitenkin tuntumaan ja nautin menosta. Urupään nousun ja laskun peesailin. Sovimme vuorovedosta kohti kisakeskusta ja siitä eteenpäin helpoille urille. Rasitustaso pysyi lenkkileveleillä, mikä tuntui fiksulta tempulta.

30 kilometrin nurkilta alkoi nautittava tasaisehko polkuosuus, mitä kesti kymmenisen kilometriä. Tässä kasaantunut ryhmä muuttui hiljalleen soolokuskeiksi. Hiljalleen sykekin alkoi nousta, kun sain pientä eroa taaksepäin aikaiseksi. Tarjoilin renkaansa rikkoneelle kaverille pumpun ja sisurin, ja tästä kiitoksena takaa tuli nuori kaveri, joka tarjosi peesit hiekkatieosuudelle Kiilopäälle 44km tienoille. Nousun alussa reidet uhkailivat krampilla ja selkä edellä karkasi. Luotin kuitenkin kokemukseen, ja sain kelattua kaverin kiinni reilusti ennen huippua. Huipulla eroa oli mukavasti yli 100 metriä. Sykkeet olivat tietysti vähän koholla, mutta homma tuntui olevan hallussa. Laskua seuraavat polkuosuudet olivat puhdasta nautiskelua. Ahopäiden nousu oli helppo ja lasku puolestaan nautittavaa kivikkotykitystä. Tämän hauskuuden hinta oli tyhjenevä takarengas. Suihkaus co2- kapselista auttoi 1,5km, jonka jälkeen oli pysäköitävä ihmettelemään. Vuoto oli jossain kumin ja vanteen välimaastossa, eikä litku toiminut. Maaliin oli 10 tuttua kilometriä, joten suhautin renkaan niin täyteen kuin uskalsin, ja toivoin parasta. Ohi meni kaksi kaveria. Toisen saavutin parissa kilometrissä, mutta toisen kohdalla oli luovutettava huomista ajatellen. Harmillista, koska hän ajoi samassa sarjassa. Rengas kuitenkin jaksoi hitaasti tyhjentyen maaliin saakka.

Maalissa sijalla 9 ja olo tuoreena. Aika meni rengasmurheiden verran päälle 3,5 tuntia (3:34). Viimeiselle etapille olisi lystiä laittaa kaikki peliin jossain vaiheessa, mutta voi olla, että paukut on jo ammuttu. Sunnuntai kertoo.

Virallinen KoPy-tarina täällä.

21.8.2020, Saariselkä MTB Stage 1

Päivä 1 aukeni sumussa. Illan / yön sade oli tehnyt omat temppunsa maastolle. Lämpötila oli kuitenkin sovelias ~14 astetta. Lämmittelyt oli hoidettu jo eilen, joten aikalailla suoraan siirryimme lähtökarsinaan kolmanteen-neljänteen riviin.

Startti tapahtui etuauton perässä asfalttinousuun yllättävän rauhallisesti. N. 30 kuskin kärkiporukka pysyi kasassa myös Kaunispään polkuosuudelle siirryttyä. Repeily alkoi muutaman sata metriä ennen huippua. Jukan kanssa olimme tuon porukan loppujoukossa. Hissin yläasemalta lähdettiin suoraan laskuun, minkä nautittavuuden poisti laseihin tärähtänyt huuru. Oli jänskättävää laskea mutakuoppiin näkemättä niitä. Eroa eteenhän siis syntyi. Laskun lopussa lasit löysivät paikkansa paidan alta. Alkulenkin loppu meni sujuvasti peesaillen vältellen liiallista innostumista.

Kaunispää, tunti ennen starttia.

 

Kaunispään nousu, tieltä polulle (kuva: Saariselkä Booking)

Kisakeskuksen kohdalta (~10km) siirryttiin ensin hiekkatielle ja sitten "kumpuilevalle" mäntymetsäpolulle. Tässä M40-kuski tarjosi yli 5km mukavaa peesiä. Rasitustaso pysyi sopivasti punarajan alla. Itse tarjouduin vetämään hiekkatien Tolosjoen ylitykseen 20km kohdille. Joki oli märkä ja takana näkyi viitisen kuskia kanniskelemassa pyöriään. Tästä hieman innostuneena veivailin 3km nousun Kulmakurulle hieman reippaammin kuin olisi pitänyt, mutta fiilis oli hyvä. Nousun loppu hieman jo meinasi ahdistaa. Perässä olleita ei kuitenkaan enää näkynyt ja edellä vilkkui pari selkää.

Ennen Tolosjoen toista ylitystä (kuva: Paula Nyländen)

Piiitkän laskun aikana vaikutti ensin siltä, että saavuttaminen takkuaa, mutta yllättäen sainkin varoitella paria kaveria ohitusaikeista. Seuraavissa nousuissa ja laskuissa sekä edellä että takana oli liikettä, ja meno tuntui mukavalta. Tolosjoen toisen ylityksen jälkeen reilussa 30 kilometrissä jyrkissä nousuissa joutui hieman jalkautumaan porukassa edetessä. Nousu tuntui aika tiukalta - olin muutaman hengen letkan kärjessä ja koitin vain pitää jalat pyörimässä. Porukalla ei ollut kiire ohi. Nousun lopulla yksi kaveri päätti hieman puristaa ja roikuin perässä nousun laelle muiden jäädessä. Totesin kuitenkin vauhdin olevan naksun verran liikaa seuraavia päiviä ajatellen ja eroa alkoi hiljalleen syntymään.

Loppuliuku (kuva: Saariselkä MTB)

Viimeiset vajaat 15 km olivat tuttuja eiliseltä ja upeaa baanaa teknisesti helpohkoine kivikkoineen ja loivine nousuineen. Sain yhden jo pitkään edellä vilkkuneen Saariselkäpaidan kiinni, mutta aiemmin karannut selkä jäi haaveeksi. Kivikkoisemmissa laskuissa olin jo lähes takarenkaassa, mutta loivassa ja pitkässä nousussa jouduin taas ajattelemaan huomista. Viimeiset kolmisen kilometriä olivat sitten helppoa rullailua vailla paineita. Harmittavasti 2,5 tunnin alitus jäi sekunneista kiinni (no, kymmenistä sekunneista). Spekseihin meni kuitenkin aika hyvin, nousumetrejä kertyi pyöreät 1000. Maalissa olo oli yllättävän hyvä, sijoitus eliten 10. Jospa huomisellekin jäi jotain.

Virallinen seuraraportti täällä.

Pre-Stages Analysis 2020

No niin. Kisakausi 2020 käynnistyy sittenkin. Kerrankin oli jonkinlainen suunnitelma ja tavoite: tarkoitus oli olla tänä vuonna parhaassa ajokunnossa koskaan, ja todistaa se maailmalle marakisoissa. Pyöräkin oli uusi. Laiffi kuitenkin päätti toisin, kun edellä mainittu maailma sekosi paskeimpaan kevääseen ikinä. Espanjanleiritkin hävisivät kalenterista. Eih!
 
Talvikausi meni kuitenkin trainerilla hyvällä motivaatiolla ilman katkoksia. Kevään puolella suorituskyky kyykkäsi, kun kyykkytreenit innostivat liikaa. Tästä kun sai kunnon takaisin kohdilleen, olikin kisakausi peruttu. Kevään hyvissä ajokeleissa mentiin fiiliksellä, ja kun tunneissa oli tarkoitus heinäkuussa hakea piikkejä, alkoikin sataa. Kun sade loppui, alkoi arki. Taas ajeltiin lähinnä tunteen ja ajankäytön vaatimusten mukaan. Välillä jalkaa tuntui riittävän vaikka mihin, mutta välillä periaatteessa helppo taivallus muuttuikin työksi.
 
180km mäkiseen etappikisaan onkin siis hyvä lähteä tietäen, että pohjakunto on varmaankin omalla mittapuulla ihan hyvä. Varsinaisen kisakunto onkin sitten arvoitus. Kulku voi olla "kovaa", mutta meno voi myös tyssätä täysin alkuunsa. Nyt tuleekin testattua henkinen kovuus: pystynkö aloittamaan kaikessa rauhassa, vaikka muut katoaisivat horisonttiin? Vai pitäisikö olla oikeasti kova, ja laittaa kaikki peliin alusta saakka toivoen,  että  pääsee maaliin saakka.

 

Palopään nousun loppusuora

Starttia edeltävän torstain käytimme maastotiedusteluun 15 asteen loistokelissä. Aloitimme ajelemalla ~20 km kakkosetapin alkua. Pitkiä nousuja, niitä vastaavia pitkiä laskuja, teknisesti helpohkoa kivikkoa ja paljon vauhtia. Samaa periaatetta näytti noudattavan myös kaikille etapeille yhteinen maalin lähestyminen. Tällä pätkällä oli tosin joitain lyhyitä vähän teknisempiäkin osuuksia. Tutustumisen aikana tuli siis ajettua n. 30 etappikilometriä. Tietysti jäljelle jäävään 150 kilometriin voi mahtua kaikenlaista. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että jos sää pysyy siedettävänä, on luvassa kolme päivää pelkkää herkkua pienellä fyysisellä pahoinvoinnilla höystettynä. Lähtökohtakin on kunnossa, kun samasta majoituksesta lähdemme matkaan menestystä enteilevillä kisanumeroilla 1 ja 2.

Matkakertomuksen alku retkestämme löytyy täältä.